7/7 huippua - liian yksityiskohtainen raportti päivän tapahtumista

Kerrassaan mahtava päivä ja hieno tapahtuma! Upeita maisemia, iloisia ihmisiä, auringonpaistetta ja itsensä jatkuvaa haastamista. Retkivauhdilla painettiin 11 tuntia ja se oli tämän elämän pisin urheilusuoritus toistaiseksi. Ekin sanoin: sielu on ravittu, ruumista kuritettu. Tässä on piiitkä ja turhaa nippelitietoa sisältävä kisaraportti. Nopeat vilkaisijat voi selata parit kuvat läpi ja ne kisan aikana gps-palloa seuranneet tosifanit voi elää mun kokemuksilla päivän läpi.

Herätys kilahti klo 4.30 kesken sikeiden unien. Unissa piti etsiä jotain rasteja vuorilta. Puuroa ja kahvia. Viiden pintaan ajeltiin Kellokkaalle ja vartin yli alkoi kisajärjestäjän ohjeistus, jossa kerrattiin keskeisimmät kisaohjeet ja opastettiin gps:n käyttö.

1. YLLÄS
Vähän ennen kuutta siirryttiin ulos ja pian lykittiinkin letkassa kohti Yllästä. Me mentiin latu-uraa Jokerikuppilalle asti, moni hyökkäsi laskettelurinteille jo aiemmin. Hetki tamppailtiin rinnettä ennen skinien virittämistä. Tuuli tarttui Villen skinin suojukseen ja sekunnissa se oli rinteen alapäässä. Jätettiin sinne.

Monet joukkueet lähestyivät huippua hieman eri suunnista. Ennen rinteen puoliväliä nähtiin kärkijengin profiili jo huippuharjanteella. Ekin skinit olikin eri mallia, niissä oli karvaa ainoastaan pitoalueella. Mulla ja Villellä oli nousukarvat koko suksen matkalla, Me käveltiin suksilla ylämäkeen, Eki tamppasi työläästi.

Ylläs 6.55, noin vartti oletettua myöhemmin. Monet ottivat huipulla skinit pois ja hurjastelivat alamäkeen. Me mentiin mukavuusalueella rauhassa käsijarrut päällä ja päätettiin jo reissua suunnitellessa, että voidaan käyttää ylimääräinen 10 min joka laskussa, eikä se vaikuta meidän kisasuoritukseen mitenkään. Muutaman käännöksen jälkeen katsoin taaksepäin ja kundit olivatkin kaukana ylärinteessä. Olin innostunut kuitenkin kurvailemaan laskettelurinnettä alas hieman vauhdikkaammin! Laskin rinteen alaosaan etsimään Villen skinisuojusta, mutta toivoton tehtävähän se oli. Sain omat skinit vierekkäin yhteen suojaan ja lykkäsin toisen Villelle. Sivakoitiin pieni nousu välissä ja sitten laskettiin Kellostapulinkurun kautta Kesängille.

2. KESÄNKI
Pirunkurun alapäässä olikin paljon porukkaa. Totesin, että ollaan yhden tunturin jälkeen puolisen tuntia oletusaikataulua jäljessä. Mitään tarkkaa suunnitelmaa siis ei ollut, mutta jonkinlaista aika-arviota olin tehnyt ja joukkuekavereille ääneen sanonut siitä hieman kevennetyn version.

Kurun nousu monoilla oli helppoa, alusta kova. Laella ajateltiin luistella huippua kohti. Villen kilpasommat humahtivat hangesta läpi ja mun lainaamat teleskooppisauvat painuivat kasaan joka työnnöllä. Vaihdettiin skineihin. Skineillä päästiin huipun läheisyyteen ja loput käveltiin. Alaspäin käveltiin ensin 100 m ja liu'uteltiin sitten skineillä latu-uralle asti. Aurinko nousi ja värjäsi taivaan, se oli aikataulustaan 7 tuntia edellä. Loppupäivä menikin auringonpaisteessa.

3. LAINIO
Alku oli hallittu ja ennakoitavissa. Hyvä uutinen meidän hitauteen liittyen oli se, että meidän edellä olisi useita joukkueita jättämässä jälkiä Lainiolle. Hangaskurun laavun jälkeen katse haki toiveikkaan pelokkaana oikealta muiden jälkiä. Onneksi polku tuli vastaan aika pian! Kiristettiin teleskooppisauvojen ruuvit ja vaihdettiin taas skinit pohjaan. Ekin toinen skini ehti jäätyä, eikä tarttunut enää suksenpohjaan. Muutenkin niiden pito oli olematon jäämäkeä kiivetessä. Eki sinnitteli tamppaillen, kiemurrellen ja kävellen huippua kohti.

Lainion jäisestä laesta oli varoiteltu pariin otteeseen etukäteen. Laskeutuminen sujui siihen nähden yllättävänkin helposti. Luovittiin Ekin kanssa loivilla linjoilla, Ville otti sukset kantoon ja käveli puurajaan asti. Aikataulusta oltiin edelleen sama puoli tuntia jäljessä, joten Kotamaja ehti avautua juuri meitä varten klo 10! Otettiin poroleivät ja täytettiin juomapullot.

4. PYHÄ
Kotamajalta lähtiessä huomattiin, että toinen joukkue käveli Pyhän rinnettä ylös. Niinpä mekin laitettiin sukset reppuun ja kerättiin nousumetrit jyrkkää polkua kävellen. Laki oli miellyttävä ja Lainion takaa porottava aurinko sai jokaisen myhäilemään. Tää oli parhautta.

Lainion nousu-uran lisäksi toinen avoin kysymys etukäteen oli laskeutuminen Pyhältä Aakenusta kohti. Nopeammat joukkueet olivat jättäneet runsaasti jälkiä ja seurattiin niitä surutta. Idän suuntaan laskiessa hanki muuttui pehmeäksi puuteriksi, mutta tasapainon säilyttäminen oli edelleen hankalaa.

5. AAKENUS
Parin kilsan latuhiihdon jälkeen oltiin Aakenuksen juurella ja edessä 5 km huipulle, toinen vitonen takaisin. Tämä tiedettiin rankimmaksi tunturiksi, kun sijainti oli kaukaisin ja nousu latujen ulkopuolelle pisin. Tunturilta palanneet joukkueet vinkkasivat, että jos tasuria jaksaa työntää, niin voi jättää skinit vielä reppuun. Päätettiin laittaa skinit suorilta ja lähdettiin kiipeämään tasaista tahtia  moottorikelkkauraa pitkin. Vastaan tuli vauhdikkaita laskijoita joukkue toisensa jälkeen.

Useiden valehuippujen jälkeen oranssi rastilippu viimein näyttäytyi reilun tunnin kapuamisen jälkeen. Ekin kanssa oltiin luovuttu skineistä ja tökittiin tunturissa tasuria tai luisteluhiihtoa. Paluumatkalla otin pienen spurtin ehtiäkseni laittamaan parit rakkolaastarit kantapäiden sisäsyrjiin. Jalka hikoili monossa ja skinnailuliike oli alkanut hiljalleen tuottaa kipua. Pidin mononkuoria yhä jalassa, kun ne suojasivat jalkaa kastumiselta ja välillä tuli käytyä umpihangen puolella.

Alamäkeen lähdin ilman skinejä ja yhden keräilyn jälkeen laitoin ne takaisin. Umpihangen puolella vauhdin pystyi hiljentämään, mutta riskin ottaminen ei sinällään hyödyttänyt, kun Ville paineli joka tapauksessa skineillä. Haikaillen muistelin menneitä vuosia, kun tällaiset polkulaskut olisi tykitetty surutta. Eki päästeli vapaana siksakkia horjahdellen sinne tänne. Jälkikäteen kuultiin, että kisan voittaneen hiihtosuunnistajajengin mukaan laskut eivät olleet kovin pahoja ollenkaan. Jep.

Alamäen jälkeen pidettiin taukoa autiotuvalla ja tankattiin energiaa. Edessä oli 7 km latusiirtymä Kotamajalle. Sen verran väsyneitä oltiin, että meinattiin Villen kanssa unohtaa skinit suksenpohjiin. Ehdin vielä naureskella Villen unohdukselle ennen kuin huomasin skinit omissa suksissa! Rankimmat tunturit oli selvitetty ja nyt lähdettiin takaisin maalia kohti, aikataulusta jäljessä, mutta ilman pelkoa 12 tunnin aikarajasta. Koko matka on pienoista loivaa nousua ja suksi luisti ihan mukavasti tunturijumituksen jälkeen. Villen energiat alkoivat hiipua, joten pidettiin rauhallinen matkavauhti.

Kotamajan breikillä Ville totesi, että taitaa olla taksin paikka. Energiat oli vähissä, väsymys ja jomotus olivat ottaneet vallan. Käytiin läpi loppureissun nousuprofiilit ja odoteltiin, jos kroppa palautuisi ja mieli muuttuisi. Lopulta päätettiin, että Ville hiihtelee omaa tahtiaan Navettagallerialle tai mökille ja me jatketaan Ekin kanssa suunniteltu seitsemän tunturin reitti loppuun. Ekin pelisilmä erehtyi hetkeksi, kun laittoi vielä oman termarinsa sen uupuneen jäsenen kannettavaksi. Ei unohdettu antaa palautetta tästä jälkikäteen.

6. KUKAS
Kukas oli ehkä helpoin, kun latu-ura menee suoraan tunturin huipun yli. Tämä on yksi suosikkipaikkojani Ylläksellä, mutta nyt se oli vain kiertotie matkalla Kuerille. Työntö työnnöltä huippu lähestyi ja jatkettiin suoraan laskemaan kohti Kueria. Järven lähestyessä leikattiin yhdelle oikopolulle ja tuloksena oli reissun ainoa pummi. Poistuttiin länsilaidasta lounaan sijaan, joko yksi latu-ura puuttui tai sitten pää oli vaan jäässä.

7. KUER

Hiihdettiin pari sataa metriä kevyen liikenteen väylää Laurin kappelille ja lähdettiin kävellen Kuerin huippua kohti. Ekin skineillä pito olisi puoliolematon, ja nousu oli kävelykelpoista, kovaa polkua. Matkalla ennakoitiin jo loppuaikaa, muuten tunnelma oli lähinnä seesteisen pysähtynyt. 10 tuntia oli jo liikuttu pitkin kansallispuistoa ja kaikki parhaat jutut oli kerrottu kauan aikaa sitten. Kuerin yläosa käveltiin alas ja sitten laskettiin osuuksia suksilla. Vauhti kasvoi metsässä väsyneille miehillä liian kovaksi, mutta onnettomuuksilta vältyttiin. Jäljellä oli enää järviosuus ja nousu takaisin Kellokkaalle. Todettiin, että 11 tunnin raja olisi mahdollinen tasaisella, mutta 1,5 km jäljellä olevasta matkasta oli mustaa nousua. Painettiin mäkeä ylöspäin tietäen, että Kellokas lähestyy vääjäämättä.

Kellokkaalla Ville olikin vastassa kameran kanssa. Järjestäjät toivottivat meidät tervetulleeksi maaliin ja leimattiin joukkue maaliin ajassa 11.03! Ville oli keräillyt voimia Kotamajalla vielä puolisen tuntia ja sisuuntunut hiihtämään Kukaksen kautta Kellokkaalle! Hymy oli jokaisella herkässä ja endorfiini jylläsi kehossa. Päivitettiin kuulumiset yksityiskohtaisesti, vaikka oltiin oltu erossa vain reilut kaksi tuntia.

Oma odotus oli, että reissu olisi ollut vielä rankempi. Toisaalta missään vaiheessa ei tarvinnut mennä kaasu pohjassa - ei ladulla tai tuntureissa. Retkeilyvauhti oli meidän suunnitelma ja siitä pidettiin kiinni. Spekulointi vaihtoehtoisista etenemistavoista pyöri mielessä, kun voittajajoukkue oli selvittänyt tunturit viisi tuntia meitä nopeammin! Vaikea sanoa, millä tavalla ja tyylillä tapahtumasta voi saada eniten irti - retkeilymeiningillä vai kilpailuhengessä!

Hetkittäin näkyi paljon muita joukkueita ja välillä oltiin aivan yksin keskellä kansallispuistoa. Rauhallisuus ja hiljaisuus etenkin Lainiolla ja Pyhällä oli yllättävää. Muiden jättämät metsäladut oli iloinen yllätys samoin kuin kirkas auringonpaiste.

Jos ajasta haluaisi nipistää, niin skinit sais pysyä repussa paljon enemmän. Nyt liikuttiin loivat tunturiosuudet pitkälti skineillä, myös laskut. Kapeahkon polun yksipotkuinen luistelutekniikka ja tasuri oli kärkijoukkueiden avaimet ylämäkiin, huimapäisyys ja suksenhallintataidot alamäkiin. Olin itse liikkeellä Ultsin vanhoilla suksilla, ja löysyydessään ne uhkasivat karata alta laskuissa. Toisaalta ei me ikinä olla tollaisia kisoja voittamassa, hienoja kokemuksia saa tällä tyylillä myös ja nytkin etenemistyylien moninaisuus toi keholle ja mielelle vaihtelua.

Tullaanko ens vuonna uudestaan? Ehkä. Nyt oli huippukokemus ja mahtava keli. Tätä vuotta varjostaa ainoastaan joukkueen ehjän suorituksen puuttuminen, muuten päivä oli pitkälti täydellinen ja sitä on vaikea ylittää mitenkään. Jäisikö toinen yritys sitten laimeammaksi vai olisiko se oma, itsenäinen kokemuksensa... Aika näyttää. Hieno tapahtuma ja suositellaan ehdottomasti!

Aloittelija retkiluistelemassa

Pari viikkoa sitten pääsin elämäni kolmatta kertaa retkiluistinten päälle ja kuten meillä on tapana, heti vaan, syvään päähän (no ei vaan, ei sentään kastuttu)!

Keli oli kevään parhaimpia ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Retki aloitettiin Rantaniityn parkkipaikalta Pirkkalasta, johon oppaamme Kaisa ja Hiski luistelivat Hatanpäältä. Siitä lähdettiin kohti Rajasalmen siltaa, tarkoituksena luistella ihan Lempäälään asti, huu.

Opin vasta tällä kerralla, ettei retkiluistellessa kuulu käyttää sauvoja, muuten kuin "hätätilanteessa", jos varsinainen luistelu ei oikein onnistu tai tarvitaan lisää vauhtia. Mulla oli kolmen tunnin hätätilanne. Sen verran röpelöistä ja vaihtelevaa jään pinta oli, että sauvoitta luistelu tasapainoisesti ei kovin helposti meikäläiseltä onnistunut, joten lykin paljon tasatyöntöä muiden potkiessa rennosti menemään. Ehdin juuri kehua, että ei edes jännitä, kun viereen pamahti silmien edessä railo näkyviin pitkälle matkalle. Uuu! Jaa ei jännitä vai?

Tässä esimerkki hätätilanteesta

Rajasalmen sillan kohdalta järvi taitaa olla koko talven melkein sula, joten siinä kohden rantauduimme varovasti lammikoiden välistä ja menimme pahimpien kohtien ohitse maan puolelta. Onneksi vielä ei ollut mökeillä kauheasti liikennettä, kun hyppelimme laiturilta ja mökkipihalta toiselle. Vanhoja muistojakin verestin kun yritin määritellä entisen mökkimme paikkaa. Käytiin ehkä sen rannassa, tai ainakin lähellä.

Tauko pidettiin Luodon saaren mukavalla nuotiopaikalla talsittuamme ensin lyhyen pätkän sen lävitse. Makkaran lämpiämistä odotellessa kiittelin mukaan pakattua vaihtovaatekertaa - kevyttoppis oli helppo vetäistä päälle, kun seistessä alkoi vilu tulla.

Makkaroiden ja lisukkeiden (yksillä oli oluet, toisilla pillimehut...!) jälkeen matka jatkui. Tässä kohden oli pitkä pätkä ihan mukavaa jäätä luistellakin. Paljon pilkkijöitä, ja myös ihan oikeita joutsenia! Aurinko paistoi ja vauhti oli leppoisa. Rasittavalta luistelu ei tällä vauhdilla tuntunut, mutta hieman nilkan etuosaa alkoi kivistää, jalkojen jännityksestä ja jään aiheuttamasta pikku tärinästä johtuen.

Loppumatkaan vaihtelua tarjosivat muutamat kapeat kohdat, joissa reitti kulki sulien lammikoiden välistä, ja pari hankalampaa railoa. Vaikka syvyyttä ei näissä sulissa kohdissa varmasti paljoa ole ja mukana olikin naskalit ja koko vaihtovaatekerta alusvaatteista takkiin, niin onhan se kivempi säilyä kuivana loppuun asti. Eli homma eteni kieli keskellä suuta, jäätä kokeillen ja turvallisuutta arvioiden. Naiset ensin, paitsi heikoille jäille!

Reilun kolmen tunnin auringonoton jälkeen saavuttiin päämäärään ihastuttavaan kahvila Siiriin, jossa hyvällä omallatunnolla vedettiin pullaa naamaan. Oltiin ehkä vähän alipukeutuneita siellä hienostorouvien ja herrojen keskellä! Siitä sitten bussilla takaisin Hatanpäälle ja kyydissä takaisin omalle autolle. Homma paketissa, 3h10min, 35km, leppoisalla vauhdilla. Oikein sopiva reissu, kiitos kaunis oppaille!