Jo Jämille saavuttuamme huomasimme, että täällä on tosi kyseessä! Tunnelma oli Tampereen yörogiin verrattuna paljon totisempi ja väkeä vähemmän. Tämä vaikutti positiivisesti niin, että turha häsläys ja säätö puuttui jopa meiltä.
Saimme kartan käsiimme seitsemältä illalla. Yörogassa yleensä pienellä pohdinnalla saa aikaiseksi kivan lenkin, jonka varrelta voi poimia tai jättää väliin rasteja. Nyt selkeää lenkkiä ei meinannut millään löytyä ja kellokin tikitti. Lisäksi tajusimme, että tällä tasolla suuri osa rasteista on todellakin keskellä metsää, käytännössä siis vähintään parinsadan metrin kävelymatkan päässä pyöräpolulta. Kartalla 1cm = 400m. Se on muuten aika eri tarkkuus, kuin iltarasteilla.
 |
| Tässä me nyt sit suunnitellaa |
Jonkunlainen suunnitelma oli kuitenkin tehtävä, joten se tehtiin. Tässä vaiheessa pieleen meni ainakin se, että emme oikeasti yhtään tajunneet, kauanko rastien etsimiseen voi mennä aikaa. Alkuperäisestä suunnitelmasta tuli siis aivan ylitseampuvan optimistinen. No, kännykät kiinni, lamput päälle ja lähtöviivalle klo 21.
Eka rasti muiden peesissä vain pienellä harhailulla (95). Toiselle arvottiin hieman polkuja, mutta nättiä reittiä pitkin suoraan lähteille (51). Jeee, kiva alku, läpyt!
Ja sitten. Sitten lähdettiin hakemaan rastia nro 82. Poljimme niin pitkälle kuin pääsimme ja jätimme pyörät siihen. Summittainen suuntaus rastin oletettuun suuntaan tiheikön läpi ja ensimmäinen ajatus ”me ei muuten ikinä löydetä takaisin pyörille”. Vastaan tulee mieskaksikko, ovat kuulemma jo vartin etsineet ja päättävät lähteä. Niin mekin. Paitsi että aikamme harhailtuamme olemme joella. No se on kyllä 180 astetta väärässä suunnassa. Hups. Suunta länteen ja vahingossa matkalle ilmestyy myös se rasti, ihan ”väärästä” paikasta. Hah. Vielä tässä vaiheessa ajattelin, että hei, hienoo, eihän tässä hukattu kuin puolisen tuntia tälle rastille ja vielä löytyi! Olinpa väärässä. Ne pyörät ei nimittäin todellakaan ilmestyneet yhtä vahingossa ja maisema näytti oudolta.
Yhtäkkiä löysimme (mielestämme) polun, jolta tulimme. Sitä polkua sitten hinkattiin eestaas ja ihmeteltiin, että missä ne pyörät voivat ihan oikeesti olla. Parin yrityksen ja tuskastuneen etsiskelyn jälkeen päätettiin yrittää länteen ”isommalle tielle” varmistaaksemme missä olemme. No, suunta sinne ja tossua toisen eteen. Kohta osoittautui, että olimme ihan liian pohjoisessa ja olleet koko ajan siis ihan väärällä polulla. Kovin vaan näytti samalta.
Reipas parin kilsan kävely tietä pitkin oikeaan paikkaan ja voila, siellähän ne nätisti nököttää! Itsehän olin jo ollut melkein valmis luovuttamaan ja ottamaan kännykän esiin. Mietin jo, että tullaan päivänvalossa sitten hakemaan :). Siinä pyörien löytymisestä iloitessamme hukkaamme kuitenkin taas suunnan, ja lähdemme taluttamaan pöheikköön, kun äsken tallattua polkua ei vaan pimeässä löydy. Uskomatonta. No, otetaan taas suunta länteen ja sieltä se tiekin sitten tulee, kun pyöriä on taas hetki raahattu ties minkä puskan läpi.
 |
| Näyttää ihan helpolta |
Päätettiin tuon jälkeen jäädä tienvarteen pohtimaan optioita. Leipää naamaan ja suklaata vitutukseen. Ratamestarikin poikkeaa tsekkaamaan, että kaikki on ok. No juu, kunnossa ollaan, fyysisesti ainakin. Aikaahan tuossa tuhlaantui reippaasti yli tunti eli kello on jo yli puolenyön, ja kolmeen tuntiin olemme saaneet siis kolme rastia haettua. Melkoinen kisa.
Päätetään hakea seuraavaksi vain helpot, selkeät rastit ja tietenkin pudottaa iso osa rasteista pois suunnitelmasta. Paitsi että matkalla olisi kyllä ihan toooosi kivasti yksi (93), joka voitaisiin napata matkalta.
Jepjep. Taas on polut hukassa. Vedän pehmeään hiekkaan komeat pannut, onneksi naurattaa vaan. Ollaanko alapolulla vaiko ylhäällä, ja miksi risteää neljä polkua eikä kolme. Puuh. Päätetään käydä kokeilemassa, onko paikka oikea, mutta hei, pyöriä EI JÄTETÄ.
Ojia löytyy, ja mielestämme oikean suuntaisiakin, mutta rastia ei. Pimeässä on hankala tihrustaa ja silmissä vilisee viivoja. Lumpsista vaan ja jalka on säärtä myöden suossa. Pyörää on tosi kiva raahata mättäältä toiselle. Ei löydy ei, vaikka ojia löytyy ties kuinka monta. Päätetään lähteä menemään, mutta mihin suuntaan. On poluntapaista ja sitten taas ei. Raahataan pyöriä, lähin poljettava polku on ehkä jossain edessä. Kävellään. Onneksi maasto muuttuu kohta sellaiseksi, että polkeminen onnistuu ilman polkuakin ja sitten vihdoin, vihdoin tulee tie. Huoh. Tajuan, ettemme ole kolmeen tuntiin leimanneet yhtään(!) rastia, saldo siis edelleen kolme rastia ja kello on jo melkein kaksi. Tämänkin rastin oma gps-jälki olis kiva saada. Ei tajuttu kyllä yhtään oltiinko edes lähellä.
Onneksi seuraava rasti (65) löytyy helpohkosti, samoin 46. Edelleen polkuja on ihan liikaa, että niiden avulla saisi itsensä paikallistettua ja tarkistellaan usein, ollaanko polkemassa edes oikeaan ilmansuuntaan. Päätetään skipata kaikki yhtään vaikeilta näyttävät rastit ja yrittää selvitä maaliin. Numero 64 ei näytä vaikealta, mutta missataan heti eka polku. Vaikka laavu löytyy ja olemme kartalla, ei silti mielestämme löydetä sen oikean polun risteystä rastin lähellä, eikä haluta lähteä edes yrittämään, kun saatetaan olla monta sataa metriä väärässä. Haetaan mieluummin helppo 63 ja sieltä sitten kohti maalia. Matkalla vielä 59 ja loppuun 15. Hiekka pettää vikalla suoralla koko ajan alta ja siirrymme metsän puolelle ajelemaan.
 |
| Maalissa!!! |
Maalissa just ennen viittä aikaan 7:48.54 ja vain 50 pistettä. Pilkkopimeää edelleen. Muilta kuullaan, että haasteita oli ollut monella ja osa jopa hylätään heidän tultuaan liian myöhään maaliin. Meidän sijoitus ei arvattavasti kärkisijoja hätyyttele (tulokset), mutta saadaan kuitenkin hyväksytty suoritus, kasa onnistumisia ja paljon paljon oppeja taas seuraavia kertoja varten! Ilma oli ihana, pyörät pelasivat hyvin ja jaksettiin sekä tarpoa että polkea.
Suomen metsä opettaa. Nöyryyttä ja kunnioitusta. Ja metsäeskarissa onneksi myös meidänkin lapsia 😀.
