Suota ja tuntureita - maastopyöräilyä Ylläksellä

Maastopyöräily on vahvistanut asemaansa Ylläksen kesäaktiviteettina. Viikkoa ennen meidän reissua pyöräily päätettiin sallia kaikilla kansallispuiston poluilla. Reittitarjonta moninkertaistui hetkessä.

Ylläksen tunturit ovat tuttuja talviasussaan, mutta nyt paljastui totuus latu-urien alla: suota ja kosteikkoa (jänkää) riitti.

Ylläksen kierto aloitettiin polkemalla Isomettän nousu, joka oli fyysisesti rankka, mutta teknisesti tylsä. Ylläsjärven puolella alkoi kiipeäminen kohti Ylläksen ja Keskisen laen välistä solaa, ja polku muuttui melkoiseksi rakkakivikoksi. Nousu eteni osin taluttaen, osin polkien. Laskeutuminen Kellokkaalle eteni suht vauhdikkaasti laskettelurinteen polkua ja huoltotietä pitkin.

Ylläs-Levi (kartta) oli ehkä odotetuin reitti ennakkoon, eikä jättänyt ollenkaan kylmäksi. Aloitettiin Äkäslompolon kylältä, ja kevennettiin reittiä säästämällä Kellokkaan lasku ja Kukas myöhemmille päiville. Kotamajalle mentiin latu-uraa kahta kaistaa katsellen hiljalleen avautuvia maisemia. Kotamajalta lyhyen siirtymän jälkeen alkoi ehkä reitin hienoin single track Lainion kyljessä. Pyhäjärven kodalle asti oli hienoa polkemista. Yritettiin siitä pari sataa metriä kisareittiä "Aakenuksen kivikkoa" kohti, mutta luovutettiin suon edessä ja ajettiin tekninen pätkä takaisin.

Parin tiesiirtymän jälkeen alkoi pitkä ja puuskuttava nousu, tällä kertaa ihan polkua pitkin. Loppuosalla tieosuuksia oli enemmän, välissä haastavia mutalammikoita, joissa oli vähän voitettavaa, mutta paljon hävittävää. Leviltä meidät kävi noutamassa Mikon taksi hintaan 110 e (kolme miestä ja kolme pyörää).

Äkäskeroa oli suositeltu sekä Pallaksen matkailuneuvonnasta että Pallas-Ylläs MTB Trails -sivulla. Mitään reittiä ei ollut merkittynä maastopyöräkarttaan, koska kartan painamiseen aikaan ajaminen retkeilyreiteillä oli vielä kielletty. Ajettiin autolla Peurakaltion kämpälle ja aloitettiin talutuspainotteinen nousu Äkäskerolle. Laella oli mahtava singletrack, jolla päästeltiin iloisesti pysähdellen välillä ihastelemaan maisemia.

Alastulo pohjoispäästä oli vauhdikas ja enimmäkseen ajettava. Sieltä Äkäsmyllylle asti sai keskittyä pyörän hallitsemiseen ja esteiden kiertämiseen - oikeaa maastopyöräilyä siis! Myllyltä Peurakaltioon oli tieosuutta, jonka olisi ottanut mieluummin reissun alkuun kuin loppuun. Ehkä seuraavalla kerralla käännetään ajosuunta!

Luosun lenkillä tutustuttiin suolla ajamiseen. Ensi kosketuksella pyörä vajosi hieman, ja kuvittelin jo selvittäneeni ensimmäisen osuuden tyylipuhtaasti. Kun yritin nostaa eturengasta ylös, se painuikin kohti syvyyksiä. Käsilläseisontatauon jälkeen matka jatkui kuivin kengin ja märin hanskoin.

Tuntuma suohon parani lukuisten pätkien jälkeen. Tasainen vauhti pienellä vaihteella oli avain menestykseen. Märältä näyttävät kohdat eivät välttämättä olleet yhtään märempiä kuin kuivalta näyttävät mättäät suon keskellä. Kruunattiin reissu Kellokkaan laskulla, jossa välillä lasketeltiin vauhdilla tasaista polkua ja yhtäkkiä taas ylitettiin mutalammikoita ja soita. Tämä lasku kannattaa ehdottomasti kokea!

Samalla reissulla todettiin, että kaikki reitit eivät ole yhtä hyvin opastettuja kuin toiset. Luosun suunnalla merkinnät olivat harvassa, ja yksikin reitiksi merkitty polku käytännössä olematon sähkölinjaa seuraava varvikko.

Kukas on suosikkituntureita talvella, eikä jättänyt kylmäksi kesälläkään. Maastopyöräreitti nousee enimmäkseen hyvin sorattua baanaa, jokseenkin rankkaa sellaista. Maisemat huipulta ovat vertaansa vailla, kun sieltä näkee kaikki tunturit. Mielissämme palattiin 7 summitsin tunnelmaan ja kelattiin Villen kanssa silloin kuljettu reitti läpi.

Jatkettiin Äkässaivon suuntaan ja matkalla oli monenlaista: talutettavaa nousua, vauhdikasta kivikkolaskua, isoa metsätietä jne. Äkässaivon jälkeinen reitti parkkipaikalle oli hienoa polkua, sitten olikin useamman kilometrin tiesiirtymä Sportian myyjän vinkkaamalle poroaidan vieressä kulkevalle polulle. Ja hieno polku oli sekin, kapea singletrack loivilla pinnanmuodoilla. Maisemia ei ollut, eikä niitä olisi ennättänyt katsellakaan. Hieno paluureitti takaisin Äkäslompoloon! Polku lähti noin kilometri Elämänluukun risteyksestä pohjoiseen erkanevalta tieltä.

Kokonaisuudessaan mahtavat neljä päivää, ja kaikenlaista tuli nähtyä, koettua ja opittua. Seuraavalle kerralle jäi varastoon DH-puisto ja lukuisa määrä seuraavaan maastopyöräkarttaan varmasti ilmestyviä polkuja, kunhan reittinikkarit ennättävät niihin tutustua!

Ajankohtaisinta tietoa Ylläksen maastopyöräilyistä on varmasti saatavilla sosiaalisesta mediasta, johon muutama linkki alla. Reittikartat päivittyvät varmasti ensi vuodelle ja aion varmasti tilata kartan silkkaa uteliaisuuttani, jos ei muuten. Kartan saa muuten tilata Ylläksen matkailupalvelusta hintaan 6 e + posti. Meidän kokemuksista saa kysellä lisää myös!

Pallas-Ylläs MTB Reitit
Maastopyöräilyreitit (koko Suomi)

Suomen luonto kesäyönä kaunis

Alkukesän vihreys, illan viileys, pieni jännitys ilmassa. Edessä yö-rogaining maastopyörän selässä. Mukana myös kaksi rookieta. Näin voi sanoa, koska itsehän kokonaisen kahden rogainingin kokemuksella painin muka jo vahvasti kokeneiden sarjassa, vaikka pyöräilykokemusta ei muutoin ole juuri lainkaan. Päässä pyörii, että mitäköhän tästä taas tulee. Ja sekunnin päästä, että TÄÄ ON NIIN HIENOO!

Rasteja iltakahdeksan aikaan jaettavalta kartalta löytyy taas läjäpäin (joku sata?), ja reitin valinta on vapaa. Joukkueemme älyllinen osasto kokoontuu pistelemään neuloja, ja kierittämään lankaa niiden ympärille. Pian hahmottuu reilun kuudenkympin kierros - sekin olisi ennätysmatka mulle pyörän selässä ikinä. Aika lailla mietityttää että näinköhän keho ja mieli tuon kestää. Ja nyt on kumminkin yö. Ja tässä maastopyörässä ei edelleenkään ole akkua. Eväätkin on jo melkein syöty...

Lähdössä klo 22 on mukava fiilis, väki hymyilee ja pam, matkaan. Ekalle rastille Nurmen suunnille ajetaan letkassa ja juostaan pyöriltä rastille. Naureskellaan jonkun muun tiimin kanssa, että hölkätään tässä alkuun näön vuoksi, jos vaikka sattuu olemaan videokuvaaja paikalla. Kohta porukan rookiet painavat eteenpäin soratietä kuin Tommi Mäkinen konsanaan, ja mä meinaan, että tätä vauhtia en jaksa edes tuntia.

Tohinaa

Lähdössä vielä niin reipasta että

Matka jatkuu kohti Havistenjärveä. Kiitos meidänkin puolesta sille pikkutytölle, joka huutelee ennen hevoslaitumia, "saa mennä". Olisi muuten voinut tulla pikku mutka matkaan. Hepat innostuvat, kun pari tiimillistä pyöräilijöitä päästelee menemään laidunten välistä. Hetken päästä joukkueemme ei-niin-tekninen-polkija-osasto tuskastelee, että vähän on pientä ja kivistä polkua, o-ou. Ralli-Paatolatkin joutuvat sentään vähän hidastamaan. Havistenjärven rasti on idyllinen ja tässä pidetäänkin eka pieni suklaansyöntitauko. Ralliväki on edelleen yli-innokkaina ja mä en meinaa ehtiä pissatauoltani kaivamaan yhtään suklaata, ku "mennään jo!".

Suinulan kautta ajetaan ihastelemaan auringonlaskua Haralanharjun näkötornille, johon otetaan varma reittivalinta tietä pitkin ja lasketellaan kivaa sorapolkua alas seuraavalle rastille. Siirtymä kohti Kangasalaa alkaa. Nyt on pimeä ja kylmä. Kaivetaan hanskaa ja evästä. Välillä poljetaan hiljaisuudessa ja sitten tsempataan toisiamme. Kohta päästään nousemaan harjulle, eiköhän siinä lämpene. Harjun näkötornille johtava mäki löytyykin puolivahingossa, ja työnnämme pyörät ylös suoraan tornin juurelle. Peesaamme isä-poika-yhdistelmää, jossa poikakaan ei ehdi suklaastaan nauttia koska "mennään jo!".

Harjun päällä kaikki ei mene ihan putkeen. Otamme kivikkopolun kohti seuraavaa suppaa sen sijaan, että vetäisimme vauhdilla isoa keskibaanaa, how dumb. Lamppuja sammuu, säädetään, kaikki haluavat syödä suklaata ja käydä pissalla ja taas säädetään. Ysille valutaan mäkeä alas ja tullaan nelinkontin takaisin. Suorin reitti paras reitti! Kyötikkälän kentällä katsomme vielä vääriä rastimääritteitä ja karttakin jää pyörille. Ärsyttää kaikki ja kaikki. Rastia ei meinaa löytyä. Se olikin suppa, ei kukkula. Ops. Heippa harju, onneksi jäät taakse!

Uudella asenteella kohti Holvastia ja Linnainmaata. Matkalla tehdään vaihteeksi hyviä reittivalintoja, vaikka pikkupolulle taluttamaan välillä päädytäänkin. Olemme lähdössä miettineet, että Kaupin lenkki voidaan jättää väliin, mutta kun aurinko alkaa nousta, nousee meidänkin mieliala. Päätämme siis polkea vielä Hakametsän kautta Kauppiin. Hyvä päätös.

Joukkueemme paikallisosasto navigoi helposti asuinaluerastit ja pääsemme Kauppiin hyvässä vauhdissa. Täällä taas vähän sekoillaan, kun luetaan rastimääritteitä huolimattomasti ja kanuunarastia ei meinaa löytyä, vaikka seistään vieressä. Kaupin mäet tuntuvat kuitenkin helpoilta kun katselemme vieressä hölkkääviä/käveleviä tossusarjalaisia ja homma etenee kohti Niihaman majaa. Siellä ehditään vielä kunnon puurolle ja lätylle ennen loppurutistusta.

Tokavikaa viedään

Päätetään napsia loppumatkasta vielä pari isoa ja oletettavasti helposti löytyvää pisterastia ja ne tupsahtavatkin eteen puoli-ilmaiseksi. Lisäksi tuntuu, että mennään koko ajan alamäkeä, miten tää on mahdollista! Maalissa leimataan noin kymmentä yli viisi eli hyvissä ajoin ennen dedistä. Kukaan ei ole pyörtynyt eikä ketään edes kramppaa - jotain on aiemmista opittu.

Joukkueen leimausosasto on vähän sekoillut ja tulosten korjaus kestää seuraavalle viikolle, mutta lopulta päädymme upeasti 168:aan pisteeseen, jolla heltiää niinkin hyvä kuin 29. sija 70:n pyörätiimin joukossa (katso kaikki tulokset ja meidän erittely). Ja sekajoukkueista olemme vissiin peräti viidensiä. Aika hyvä hei!

Kilsoja reilu 66 ja aikaa meni vähän päälle 7h. Taas lyötiin mun omat enkat sekä kilsoissa että urheilusuorituksen kestossa. Polarin mukaan palautumisaika on kahdeksan päivää, että sellasta.

Reittivalinta osui jälleen kerran mielestäni melkein nappiin, eikä juuri missään kohden jääty arpomaan. Paria pikku harhailua lukuunottamatta rastitkin löytyivät hyvin. Kunnon projektipäällikön tapaan kirjaan lessons learned -kohtaan kuitenkin oppeina seuraaville kerroille mm. että edelleenkin ne rastimääritteet kannattaa lukea tarkkaan ja kartta ottaa mukaan tietyille ei-tienvieressä sijaitseville rasteille, suklaat ja muut syötävät pitää laittaa helposti saataville ja varalamppuja kannattaa mukana olla.

Mutta mulla oli NIIN KIVAA, toivottavasti muillakin! Kiitos matkaseuralaisille Tommi, Arska ja Timo. Ja tietenkin lähetämme kiitokset kisajärjestäjille ja odotamme taas ensi kertaa :).

#vuoreksenveto ihmeen virkeänä maalissa

Leiritunnelmia ja pikkukisailua. Varoitus: hevosaiheinen juttu!

Blogissa ei vielä olekaan kauheasti juteltu heppailusta. Ja kun toukokuulle sattui osumaan sopivasti sekä viikonloppuleiri että kisat, ja vielä tapahtumarikkaita molemmat, niin tässä se nyt on, ihan eka heppapostaus tähän blogiin!

Olen onnekseni päässyt mukaan erittäin mukavaan ja ennenkaikkea hauskaan, huumorintajuiseen porukkaan, jonka kanssa käymme Ruovedellä muutaman kerran vuodessa viikonloppuleireillä. Juu, ihan aikuisten kesken. Siellä me "ponitytöt" saamme hevostella (enemmän kuin kroppa jaksaisi!) ja nauttia ruoasta, yhdessäolosta, saunasta ja mahtavasta Ruhalan maalaismiljööstä. Porukka hieman vaihtelee leiristä toiseen, mutta tunnelma pysyy.

Yksi oleellinen osa tuollaista sosiaalista ratsastushommaa on spekulointi ja analysointi. Spekuloidaan ennen tunteja, että kuka saa minkäkin hepan. Ja jos toiveita on esitetty (onneksi sitä ei sentään enää tehdä piirtämällä hevosten nimiä ja sydämiä listaan ;-)), niin sitten jännätään, että saako sen mitä toivoi. Illalla joku juoksee tallille hakemaan seuraavan päivän listan. Sitten spekuloidaan, että miksi kukakin sai minkäkin hepan ja mitenkähän kaikki nyt sitten pärjää. Ja tuntien jälkeen päästään tietenkin oikein kunnolla asiaan, että miten mikäkin heppa meni/tuntui/näytti. Pääasia kuitenkin on, että kannustetaan ja kehutaan toisiamme ja nyökkäillään. Ja hymyillään tyhmän onnellisina ja väsyneinä. Myös siinä vaiheessa, kun päivän aikana kuvatuilta videoilta näkyy kaikki, ihan kaikki, vieläpä kuin hidastetussa moodissa.

Tän vuoden kevätleirillä perjantain ratsuksi sain uudehkon Lissun, jolla ei kauheasti vielä ollut tunteja takana ja lähinnä se oli ollut opettajien ratsutettavana. Olin tätä ounastellutkin, sillä olin Lissua jo pari viikkoa ennen leiriä päässyt irtotunnilla (kiitos Tiina M. lahjasta!) kokeilemaan. Siellä me kaahoteltiin pitkin poikin, eikä kovin montaa askelta menty suoraan. Laukkaosuudessa opettaja ymmärsi viisaasti siirtyä pois tuoliltaan. Lissu ei meinaan ollut sellaista helposti kääntyvää mallia. Onneksi ei teilattu ketään. Illalla Ruoveden maalaismaisema näytti lämmössä parastaan ja ihmisen oli hyvä olla.

Niki omaa vuoroa odottamassa. Kuva: Jonna Härkönen

Lauantaina pääsin vääntämään koulua Nikillä. Aika haastavaa oli saada ratsu kulkemaan oikein päin ja käyttämään jalkojaan. Opettaja oli taas palannut tuolilleen uran viereen. Hullu. Melkein sai päähänsä, kun erehdyin vähän ulkopohkeella pyytämään lisää laukkaa juuri siinä kohdassa. Melko kipakoita potkuja, tamma.

Myöhemmin illalla Niki katseli karsinassa, että et ole nainen tosissas, taas??! Kamat päälle ja tällä kertaa esteiden kimppuun. Olin kysellyt muilta, miksi Niki ei aiemmin ole ollut meidän tunnilla esteillä. "Tädit ei pysy kyydissä". Ah. Todistetuksi tuli, onneksi olin laittanut turvaliivin. Lensin nimittäin aika makeasti, kun kovin innoissani hyppäsin, mutta poni ei. Ei sattunut, mutta Jonna oli kameran kanssa tarkkana, hieno kuva :-)! Pääsin juuri kehumaan, etten ollut varmaan kymmeneen vuoteen tippunut kunnolla. No nyt olen.

Boom! Kuva: Jonna Härkönen

Ai tipuit... Kuva: Jonna Härkönen

Sunnuntai-aamuna olo oli kyllä kuin jyrän alle jäänyt, sen verran ilmeisesti tärähti nelikymppisen kehossa. Mutta ei auta, selkään vaan. Leiri lopeteltiin vielä maastoesteillä, jossa alla oli onneksi omilla jaloillaan etenevä ja mielellään hyppäävä Vertti. Hienosti mentiin kaikki hurjat haudat ja muut radan esteet molemmista suunnista, ja Verttikin oli kehittynyt syksyyn verrattuna. Eikä kukaan edes tippunut, vähänkö me ollaan hyviä!!! Lounaan jälkeen olikin aika sanoa heipat hepoille ja leirikavereille, kiitos kaunis, ja nähdään ensi kerralla.

Jos kiinnostuit, niin Ruoveden Ratsutalli tarjoaa pikin vuotta erinomaisissa puitteissa ja kauniissa Ruhalan kartanon piirissä leirejä, tunteja ja tehotunteja mm. maastoesteillä. Kannattaa käydä testaamassa!

Uuu, hauta! Kuva: Jonna Härkönen

Vertti renkailla. Kuva: Jonna Härkönen

Missä seuraava este, missä? Kuva: Jonna Härkönen

Hieno ratsastusviikko ei kuitenkaan suinkaan loppunut leiriin, vaan huipentui heti seuraavan viikon torstaina, kun sain ratsastaa Allilla (Dranada) Pohtiksella helatorstaina helpon C:n
voittoon, prosentitkin hienot 66,67. Viime vuonna kisattiin samassa tapahtumassa sama rata - parannusta oli selkeästi, jee! Samalla viikolla voi siis vallan hyvin ensin keräillä itseään esteiden seasta housut täynnä hiekkaa ja sitten laukkailla nätisti kunniakierrosta ruusuke suitsissa, no problem :-).

Ilman "pikku säätöä" ei tuokaan kisailu muuten onnistunut! Iso kiitos kuuluu tietenkin Kaalille, joka lainasi ihanaa ja superosaavaa hevostaan ja varusteitaan; koutsi-Eevalle opetuksesta ja muusta kisasäädöstä ja Annalle mm. kisatakin lainasta ja ennenkaikkea hitaan hämäläisen kisa-ilmoittautumisen mahdollisestamisesta! Ihailen ja kiitän myös yli seitsemänkymppistä tätiäni, joka hoiti yksinään kaksosia aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään. Olin ollut juuri työreissulla edelliset päivät ja tuolla leirillä edeltävän viikonlopun, mies oli häipynyt kiipeilemään Ahvenanmaalle ja lapsia edellisillan hoitanut äitini Saarenmaalle. Eli muutama muuttuja ja mutka matkassa, mutta "If you never ever go then you’ll never ever know".

Alli+Tiina ja Kalle+"Jeanette"palkintojenjaossa. Kuva: Eeva Honkala

Tsekkaa myös Allin omistajan Kaalin Suomen Ravi- ja Ratsastus, jonka myymälän avajaisia vietettiin juuri. Kävinkin tuhlaamassa kisoista palkinnoksi saamani lahjakortin ja heitin tietenkin pojatkin ponin selkään ja kärryille pikku talutuskierrokselle :-).