Enkat uusiks!

Hyttysiä. Järviä ja rantoja, vehreitä, sammaleisia metsäpolkuja. Auringon laskua, nousua ja kuun kajoa - hakkuuaukean, uimarannan, pellon tai tiheän metsän takaa ihailtuna. Maitolaitureita, muistomerkkejä, kylätaloja ja täristävää tietä. #yörogaining2018.

Valkeakosken maisemissa tänä vuonna ajetun kesän yö-rogainingin reittisuunnittelu meidän jengi(e)n osalta meni siten, että tytöt ajaa ihan maksimissaan 70km, sekin parilla oikaisu-optiolla ja pojille piirreltiin kaupunkiosuus reitin loppuun, saavat käydä jos jaksavat. Kolme meistä ei juurikaan ollut pyörää liikuttanut sitten viime syksyn, joten ajatuksena oli lähteä rauhallisesti ja nautiskellen viettämään mukava, rento hetki kauniissa kesäyössä. Yeah right.

Valinnan vapaus ja vaikeus

Hirveä into heti kun on numerolappu rinnassa. Uuuu tää on kilpailu, kisa, mennään, hophop, mitä sä nyt tunaroit siinä, miten voi kestää leimaus noin kauan. Hanskat veks, ei näillä pysty kännykkää käyttämään. Lamppu päälle! En kerkee!

Matkaan lähde!

Lähdettiin kiertämään "lenkkiä" vastapäivään, kuten moni muukin. Rasteja ei varsinaisesti tarvinnut etsiä, sen verran populaa oli liikkeellä. Naakan koululta suunnattiin Vallonjärven rantaan ja sieltä etelään. Suviniitynkalliolta meni kiva oikopolku takaisin tielle.

Asvaltti rullasi hyvin, mutta mäkiäkin löytyi ja Rapolan näköalapaikalla (rasti leimattu 23.21, 1h 21min lähdöstä) pohdin ekaa kertaa, että mitenkähän tämän setin oikein jaksaa loppuun saakka. Kilsoja tässä vaiheessa oli kasassa jo enemmän, kuin mitä olin kerralla polkenut noin vuoteen eli ehkä 20. Tämähän kertoo myös valmistautumisen tasosta tähän tapahtumaan!

Harjulta lasketeltiin alas ja matka jatkui kotiseutumuseon kautta Huittulaan, Hiedanpäänlahteen ja Helkavuoreen. Sieltä käännyttin takaisin pohjoiseen ja ou nou, asvaltti vaihtui täristäviin nimismiehen kiharoihin ja isokivisiin sorateihin. Hartiat ihan jumissa ja mäet liian jännittäviä. Itikat lentävät suuhun ja silmiin, aurinkolasit olivat ehkä tähän pimeyteen väärä valinta ;-).

Asvaltilla vielä.

Lukonmäen mastolta edettiin Ilolan kautta Patakorven ja Ketunkallion metsäteille. Kilometrejä oli takana jo 40. Aloin tässä vaiheessa laskeskelemaan, että öh, se 70 on ehkä vähän aliarvioitu, kun ollaan ihan kartan toisessa laidassa. Tästä nokka kohti etelää ja viimeinen metsätien pätkä täällä oli kyllä ihanteellista, pehmeätä ja leveätä ruohikkopolkua, jota oli näin kokemattomankin maastopyöräilijän ilo ajella. Sai vaan nauttia ympäröivästä yöstä.

Omavalintainen lähestyminen rastille kiven kautta

Uskilasta haettiin pari rastia nätiltä pikkutieltä, ja sen jälkeen päästiin vihdoin takaisin asvaltille, jee! Alkoi tulla viileä ja Alasen lähellä olevalla mastolla täytettiin vesivarannot. Tässä vaiheessa väsytti jo sen verran, että harkittiin jopa parin rastin pudottamista pois suunnitelmista matkalla kohti maalia. Yksi kaatui käydessään pissatauolla ja toinen kävi joka rastilla pissalla. Tykölänvuorelle pinnisteltiin hiljaisuuden vallitessa ja leimattiin rasti klo 03.01. Kuu paistoi upeasti pitkien mäntyjen takaa hakkuuaukealla. Lauleskelin itsekseni.

Jossain

Takaisin asvaltille, ja matka etenikin yhtäkkiä samaa tahtia muiden joukkueiden kanssa. Lamput sai sammuttaa ja sarastava aamu loi uutta uskoa ja toi kaivattua piristystä. Tykölänjärveltä Kasuriin, nättejä uimarantoja ja järven kimallusta.

Matkalla oli vielä yksi kiipeily-yllätysrasti "sinnehän on vain kolme käyrää - tottakai haetaan". Ja haettin, vaikka käyriä taisi olla pari enemmän. Osa jengeistä päätti toisin. Leimaus ajassa 04.09. Ja voimiemme tunnossa ajeltiin vielä kauniiseen Riutta-niemenkärkeen ja sieltä kohti keskustaa. Ja yhtäkkiä kukaan ei halunnutkaan oikaista enää mitään!

Timo Riutan sillalla

Keskustassa Apian kanavilla oli hienoja siltoja. Harmi, että ne on tehty lähinnä kävelijöille. Onneksi ramppeja pitkin sai sentään pyörät talutettua. Ja olihan se kaunis alue. Rasteja poimittiin hyvään tahtiin joka niemeltä. Sitten T: "Seuraavassa lukee vesitorni". Minä: "Eikä. En suostu. No, eihän Hervannan vesitornikaan oo kukkulalla, jos tää olis samanlainen. Tosin mä nään tästä kartasta että on tossa noita viivoja.". Kello 5.06. Ei olla ikinä näin pitkään oltu matkassa. Vau. En meinaa uskoa todeksi. Ja fiilis on kuin olisi iltapäivä!

Vääräkoivu, Antinniemi, Tallinmäki - rastit seuraavat toisiaan. Keskusta on helppo polkea, väsymys on kadonnut, ja suunnistaja johdattaa joukkoamme hirmuista vauhtia. Yksi kakkosen arvoinen rasti jää sillan kohdalla hakematta, kun millään joukkueella ei tunnu olevan varmuutta, missä rasti sijaitsee. Ei maksa vaivaa etsiä. Paikataan hakemalla loppuun toinen, helpommassa paikassa oleva kakkonen (sekin vesitornilla, mistä näitä riittää?).

Ja sitten yhtäkkiä, maalissa! Uskomattomat 86,5 kilsaa. 7 tuntia 46 minuuttia 49 sekuntia. 51 rastia, eikä yhtään pummattua (kiitos lähinnä poikien suunnistuksen). 304 pistettä. Sijoitus avoimessa sarjassa 35.+36./83 (laitettiin kaksi jengiä, jos halutaankin jossain vaiheessa erota, mut ei me jätetty meidän kultia tietenkään, pusipusi). Tulokset ja meidän rastit+väliajat.

Maalissa!!!! Kypärät vinossa, silmät sirrillään. Mutta elossa.

Enkat paukkuivat omalta osalta taas sekä kilsoissa että ajassa eli ikinä en ole noin pitkää lenkkiä ajanut enkä noin montaa tuntia liikkunut yhteen putkeen. Mä olen niin ylpeä musta ja meistä!!!!! Ja mun polvesta, jolle tämä oli leikkauksen jälkeen ensimmäinen pidempi urheilusuoritus.

Vuoreksen Veto kiittää järjestäjiä jälleen kerran upeasta tapahtumasta. Vaikka me ei vieläkään voitettu arvonnassa mitään, niin saatetaan tulla vielä kokeileen!