"Reitti: pitkä, haastava, raastava, äärimmäisen kaunis ja tunteita herättävä. Ei sovellu missään tapauksessa kaikille. Tämä ei ole matalan kynnyksen pyöräily- eikä juoksutapahtuma!"
Noilla sanoilla tapahtumaa markkinoitiin. Helpoksi en kuvitellut missään vaiheessa, mutta nykyään liioittelu tuntuu olevan osa markkinointia myös liikuntatapahtumissa. Joka tapauksessa tapahtuman vetovoima oli täysin vastustamaton. Laitoin viestiä muutamalle kaverille, ja sama ilmiö toistui sielläkin. Ilmoittautumiset sisään!
Ennen tapahtumaa
Päätin lisätä viikko-ohjelmaan yhden peruskuntoharjoitteen. Tai mitään viikko-ohjelmaa ei siis ole olemassakaan - olen liikkunut oman mielen ja tuntemusten mukaan, kun ultimaten aktiivinen pelaaminen loppui kymmenisen vuotta sitte. Mutta ainakin yhden parin tunnin matalan sykkeen treenin tein lähes joka viikko, ja minulle se on jo merkittävä panostus. Kävin Varalassa pyöräergometritestissä selvittämässä omat sykealueet ja ostin myös ranteesta sykettä mittaavan kellon. Näiden tarkoitus oli innoittaa treenaamaan heti alusta asti.
Talvi 2017-2018 oli yksi elämäni lumisimmista, ja tonni meni ensimmäistä kertaa rikki hiihtokilometreissä. Keväällä työväline vaihtui lähinnä maastopyörään, ja siinäkin tuli mukavia tunteja sekä rennommin että puuskuttaen.
Pitkiä suorituksia kertyi pohjalle 7 Summits Ylläs, Yö-rogaining, Pirkan Pyöräily, Tahko MTB 120 km ja Roineen kierto. Heinäkuun alkuun asti keho tuntui voittamattomalta, mutta Tahkon mutaralli muutti tilanteen. Polkeminen oli rankkaa jotakuinkin alusta loppuun. Ensimmäisen 60 km kierroksen jälkeen piti oikeasti miettiä, millainen koettelemus jälkimmäinen kierros mahtaisikaan olla. Vauhtia pudottamalla toisesta kierroksesta tuli onneksi ensimmäistä nautittavampi, mikä osaltaan lisäsi uskoa Kaldoaivin polkemiseen.
Kaldoaivia edeltävän viikon huolehdin siitä, että kertaakaan ei tullut nälkä tai jano. Torstaina ahmin hiilareita kaikista lähteistä, en vähiten karkeista ja herkuista.
Saavuttiin Utsjoelle myöhään torstai-iltana. Perjantaina tutustuttiin muutamaan norjalaiskylään ja jahdattiin Pokemoneja. Kisasuorituksen oheistapahtumia ei tule mitenkään väheksyä, jokainen reissu jättää omat tarinat elämään. Tän reissun oheismuistoja ovat mm. 24-kiloinen lohi, pulahdus Jäämeressä ja Pokemon Go.
Elämään on mahtunut massiivisia ultimateprojekteja ja arvokisoja. Niiden ulkopuolella olen valmistautunut johonkin tapahtumaan vastaavassa laajuudessa ainoastaan kerran, ja yhtenevyyksiäkin on melkoisesti. Kyseessä on vuosi 2012 ja vuorikiipeily. Siitä lisää omassa blogissaan vuorenkutsu.blogspot.fi.
Kisapäivä
Herätys viiden pintaan. Tosin mun kello on yön aikana vaihtanut Norjan aikaan, ja ilman kavereita nukkuisin tunnin pidempään. Siis nukkuisin. Joskus edeltävä yö menee levottomasti sängyssä pyöriessä, tällä kertaa nukuin sikeästi. Tukevan aamupalan jälkeen siirrytään autolla Utsjoen keskustaan, josta lähtee järjestäjän kuljetus reitin lähtöpisteeseen Nuorgamiin.
Ensimmäinen eväsleipä menee autokyydissä sääoloja miettiessä. Joku sanoo, että päivä olisi kirkastumaan päin. Olen katsonut Yr.non, Ilmatieteen laitoksen ja Forecan ennusteet useampaan otteeseen, ja niiden perusteella ei muuten ole kirkastumaan päin vielä moneen tuntiin. En kuitenkaan aloita spekulointia, tulkoon mitä tulee.
Tihkusade alkaa puoli tuntia ennen lähtöä. Jokaisella kisaajalla on mukanaan sadetakki, osa vetää sen ylleen ja osa jättää vielä reppuun. Reitti alkaa pitkällä nousulla, jossa tulee varmasti hiki. Nousun jälkeen tulee puolestaan lasku, jossa tulee varmasti kylmä. Laitan takin päälle.
Ja sitten mennään. Ensimmäinen 200 m vertikaalia taittuu huomaamatta letkan mukana. Koko joukko ahdetaan pian lähdön jälkeen yhdelle raiteelle, mikä pudottaa etenemisvauhdin varsin hitaaksi. Ensimmäisen 15 km jälkeen alkaakin sitten 110 km yhtäjaksoista erämaata. Vettä tiputtelee edelleen, ja näkyvyys on olematon. Sen lisäksi kivinen ura haastaa pitämään katseen matalalla. Nämä ovat kenties Suomen upeimpia maisemia. Kenties.
Eka huolto tulee vastaan noin 35 km kohdalla ja aikaa on kulunut noin 3,5 tuntia. Syödään lounaaksi eväsleivät ja jälkiruuaksi huoltopisteen suklaatia. Ja taas mennään, ettei tule kylmä. Tuuli yltyy ja sade samoin. Ajohousut ja kengät kastuvat, mutta varpaat ovat vielä Sealskinzin sukissa kuivat. Palelen käsistä ja tuntuma ohjaustankoon heikkenee. Muissa kirjoituksissa lämpötilaa on arvioitu 3-5 asteen tietämille, sääennusteen mukaan piti olla 7 astetta ja tuuli 7 m/s.
Mitä, jos keskeyttäisin? Mitä ajattelisin siitä itse, mitä muut siitä ajattelisivat? Olisinko epäonnistuja vai voisinko järjellä kumota negatiiviset tunteet? Annan pyörien pyöriä meditatiivisesti ja huomaan ajattelevani, kuinka reitti rullaa allani ja maali lähestyy väistämättä. Tartun tähän mielikuvaan ja jatkan eteenpäin. Koen olevani vapaa. Olen erämaassa ja osa erämaata. Osa luontoa.
Pidetään oma evästauko 50 km kohdalla ja heiluttelen käsiä vinhasti. Ranteet ovat kylmyydestä ja jännityksestä jäykkänä, ja laskuosuudet tuntuvat turhan jännittäviltä ottaen huomioon, että 80 km on vielä edessä. Heiluttelusta on selkeästi apua, sillä nyt tuntuma palautuu lähes normaaliksi. Ohitellaan muutamaa porukkaa vuoronperään ja helppoa ei ole kenelläkään.
Sade ja tuuli alkavat pian helpottaa ja mieliala kohoaa. Hytinä vei paljon voimia, mutta epäusko katoaa sadepisaroiden myötä. "Kyllä tää homma hoidetaan!"
80 km huollossa meitä pelotellaan edessä olevilla suo-osuuksilla, kun ahmitaan sipsejä ja suklaata. Muutama kisaaja jättää leikin kesken ja kaikki ovat kuulemma olleet lamaantuneina epätoivossa ylänköjen kylmyydessä. Seuraava 35 km on kuulemma reissun rankin. Ehditään tauolta ensimmäiseen mäkeen, kun takarenkaasta kuuluu kiihkeää sihinää. Se olikin reissun ensimmäinen ja ainoa rengasrikko. Onneksi nyt, eikä pahimman hytinän aikaan! Vaihdan sisäkumin ja ajan seuraavat kilometrit pelokkaana odottaen uutta rengasrikkoa.
Suon reunamilla mennään, mutta 15 km on edennyt Villen tasaisen pyörityksen vedossa kuin huomaamatta. Ensimmäinen massiivinen vedenylitys tulee vastaan 100 km kohdalla. Laitetaan saatujen ohjeiden mukaisesti pyörä yläjuoksun puolelle tukipisteeksi ja kahlataan vastarannalle. Jos joku paikka olisi ollut kuiva vielä tässä kohtaa, se olisi kastunut. Vettä riittää reiteen asti.
Viimeistä huoltoa odotellaan ja mutaa on pakkautunut voimansiirtoon niin paljon, että Tahkolla ilmenneet ketjuhuolet palaavat uudelleen. Ketjut tarttuvat eturattaaseen kaksinkerroin, ilmiö tunnetaan nimellä chainsuck. Ongelma ilmenee ainoastaan pienimmällä eturattaalla, joten luovun sen käyttämisestä ja jatkan keskirattaalla.
Viimeinen huolto on jo verrattain lähellä maalia 110 km paikkeilla Skalluvaarassa. Enää yksi tunturin ylitys ja sitten asvalttirullailut maaliin. Aika pitkä tunturi tuo on, mutta tasaisesti se maali vaan lähestyy. Viimeinen alamäki vaatii erityistä keskittymistä: irtokiviä on paljon ja tässä vaiheessa ei enää missään nimessä halua kaatua!
Harvoin maastopyörälenkillä asvaltti on iloinen yllätys, mutta nyt se on pelastus. Nostetaan tempoa, josko saatais 13 tunnin raja sittenkin alitettua. Lopulta jäädään minuutti tuosta 10 min aiemmin keksitystä aikatavoitteesta. Etukäteen arvioin aikaa kuluvan 11-14 tuntia. Kiristämisen varaa ei tällä kertaa ollut.
Ultramatkalla ei jaksa maalissa sen suuremmin ilakoida. Painetaan nyrkit yhteen ja siirrytään suoraan autolle vaihtamaan kuivaa päälle. Kylmyys palaa ja adrenaliini katoaa verestä. Järjestäjän soppatarjoilu ei oikein maita, mutta tyhjennetään lautaset ja ajellaan omaan mökkiin saunomaan. Sometellaan sen verran, että terveinä ollaan ja maaliin päästiin. Huh, olihan rankkaa!
Tapahtuman jälkeen
Päällimmäisenä on toki onnistumisen kokemus, kun tuli haastettua omaa kehoa ja mieltä melkoisen äärimmäisissä olosuhteissa. Molemmat palvelivat matkan etenemistä loppuun asti.
Mitähän seuraavaksi? Tämä tapahtuma motivoi liikkumista lähes vuoden. Seuraavia päähänpistoja odotetaan - saa ehdottaa!
Seikkailusta toipuminen on edennyt hitaasti. Mieli harhailee vielä Kaldoaivissa ja uupumus näkyy välinpitämättömyytenä arjen yksityiskohtiin. Saman ilmiön tunnistan entuudestaan aiemmista tapahtumista ja projekteista.
Olen pelannut Pokemon Go'ta ja noussut pari leveliä. Lasten kanssa on käyty taas poke-kävelyillä sen 2016 alkuinnostuksen jälkeen!
Kiitos ajotiimille Ville ja Eki! Kiitos järjestäjät, kiitos vapaaehtoiset!Tapahtuman kotisivu
kaldoaiviultratrail.fi
Garmin-tiedosto (nousumetrit kuulemma oikeasti 1800 m)
Järjestäjän tekemä video, jolla pääsee hyvin käsiksi tunnelmaan
https://www.facebook.com/196910197516919/posts/330284354179502
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti