”Tiukkaa tekee. Ei ehkä ehditä. Saatetaan ehtiä. Otetaanko riski?”
Väsyneet miehet etenivät Marski Challengen viimeistä tuntia hitaasti, ja väsyneet mielet etenivät päätöstä tehdessä vähintään yhtä hitaasti!
Aloitetaanpa alusta. Marski Challenge Hattulassa järjestettävä seikkailukilpailu, johon uskaltauduttiin Mikan kanssa mukaan parin vuoden takaisen Team City Challengen onnistumisten rohkaisemana. Ja koska niin monet tapahtumajärjestäjät olivat toukokuussa vastuullisuuskilvan jyllätessä peruneet kaikkia kesän aktiviteetteja, ja tämä jäi jäljelle.
Tapahtumapäivä alkoi klo 8, kun saatiin järjestäjältä ohjepaketti. Siinä oli pari karttaa ja selontekoa päivän kulusta. Kisa alkoi klo 10 prologilla, jonka tarkoitus oli venyttää joukkueiden välisiä eroja tuleville rasteille, joita tässä genressä kutsutaan questeiksi. Prologissa annettiin sprinttikartta: neljällä rastilla oli lukuja, ja prologin maalissa tuli leimata niiden summaa vastaava rasti. Joukkueet olisivat saaneet hajautua, mutta päätettiin edetä yhdellä kartalla yhdessä. Etäisyydet oli kuitenkin pieniä ja ei oltu ihan varmoja, miten 50 m etäisyyssääntöä tuli tulkita tässä tilanteessa. Prologin maalissa oli sitten vierekkäin neljä emitin leimauspaikkaa, joista yksikään ei ollut siellä päinkään meidän luvun 173 (77 + 66 + 22 + 8) kanssa. Pohdittiin pari minuuttia ja tajuttiin muiden pysähtyvän ensin ihmettelemään ja sitten leimaavan edellisten perässä 129. Ajateltiin, että tässä on varmaan joku kompa, ja jätettiin kokonaan leimaamatta. Kisan jälkeen kuultiin, että yksi luvuista olikin ollut -22, eli sieltä tuli sakkoa sitten.
Prologin jälkeen siirryttiin pyörille ja rullailtiin lyhyt siirtymä rannalle. Noin 50 m vesistö piti ylittää yhden finnfoamin tai ilmapatjan avulla. Kaivettiin repuista pakollisiin varusteisiin merkatut kuormausliinat ja kevennettiin vaatetusta, ettei ihan kaikki kastuisi heti ensimmäisen puolen tunnin aikana. Fillarit ja reput asetettiin päällekkäin eristyslevylle ja sitten suoraviivaisesti polskuttelemaan muiden perässä. Kuvassa on mukana kuntosarjalaisia, jotka suorittivat rataa lyhennettynä eri järjestyksessä.
QUEST 1: Sanojen etsiminen
Ylityksen jälkeen suunnistettiin pari risteystä maastoesteradalle, jossa tuli etsiä esteiden taakse piilotetut neljä sanaa ja muodostaa niistä lause. Hölkkäiltiin ympäri rataa ja Mika tais nähdä kaikki sanat. Rastivahti sitten tuumasi, että sanat ovat väärässä järjestyksessä. Oikea ratkaisu oli Pingviini-jäätelöä on tarjolla maalissa tai Maalissa on tarjolla Pingviini-jäätelöä. No oikealla vastauksella päästiin joka tapauksessa jatkamaan matkaa taas eteenpäin.
Seuraavaksi olikin kymmenisen rastia pyöräsuunnistusta ja Mikan fillarin keula korkkasi ennen kolmatta rastia. Eli noin tunnin etenemisen jälkeen, kun suoritusaikaa oli seitsemän. Mielessä kävi jo talutusvuorot ja yhden pyörän vuorottelu, mutta onneksi tämä itseoppinut mekaanikko sai pyörän viritettyä ajokelpoiseksi, tosin keula oli pohja-asennossa sitten loppumatkan.
Rastit löytyivät pienoisella hapuilulla 1:25 000 kartalla. Lähtökohtaisesti ei tajuttu, että karttaan ei vaan ollut merkitty pieniä polkuja ollenkaan. Pienellä epävarmuudella edettiin kuitenkin ja taidettiin muutama joukkue ottaa kiinnikin.
QUEST 2 ja 3: Kirjainten etsiminen ja köysilaskeutuminen
Etukäteen oli kehotettu kertaamaan suunnanottoa kompassilla. Rastilla oli ilmoitettu kompassisuunnat asteina ja etäisyydet metreinä, ja jokainen kaiketi johdatti rastilipulle, jossa on kirjain. Kirjaimista piti muodostaa pohjanmaalainen kaupunki. Kun ensimmäinen kirjain oli ”U” ja muistettiin tapahtuman sponsori Lapua, ei tarvinnut kivikossa kauaa harhailla.
Samassa pisteessä vedettiin kiipeilyvaljaat päälle ja käytiin laskeutumassa 15 m kallio. Questien jälkeen saatiin uusi 1:18 000 kartta, jossa oli seuraavat viisi pyöräsuunnistusrastia. Jotenkin hämmennyttiin siitä kartasta, ettei nähty kumpikaan siinä menevää ohutta katkoviivapolkua. Näinpä päädyttiin sitten ”oikaisemaan” polun viereistä ryteikköä pitkin. Jos joku sattui silloin gps-seurantaa katsomaan, lienee epäillyt lähettimen karanneen eläinkunnan matkaan!
Outo mittakaava ei varsinaisesti tien- ja polkujenristeyksien laskemista haitannut, ja edettiin muutaman joukkueen kanssa vuorovedolla eli joku meni edellä ja pysähtyi, sitten pian toinenkin alkoi epäröidä ja näin järjestykset vaihtelivat aina rasteilta toisille.
QUEST 4: Ampuminen
Lisäkartta päätyi Parolan ampumapaikalle, jossa molemmat ampuivat pienoiskiväärillä ampumahiihtotauluja alas. Molempien piti kiertää kaikki kertyneet sakkolenkit. Sain kunnian aloittaa ja asettautuessani ampumaan kuulin, että tällä aseella pitäisi ampua oikealta puolelta. No onneksi monet tarkkuuslajit sujuvat yhtä heikosti molemmilta puolilta, joten shokki ei ollut merkittävä. Aseen käsittely oli aivan hakemista, mutta onneksi saatiin sentään puolet osumia. Sakkokierroksia hölkätessä aloin jo pelolla odottaa varsinaista suunnistusta, sillä askel ei tuntunut lainkaan kepeältä. Ampumahiihtoa olisi kiva kokeilla joskus oikeasti, ne käsittelee sitä asetta varsin näppärästi.
Ampumapaikalta piti navigoida lisäkartalla kohti rastia 16, jotta pääsi taas alkuperäiselle kisakartalle. Joku marjastaja yritti kovasti auttaa metsässä, kun kuulemma kaikki ovat jatkaneet risteyksestä suoraan ja me hidasteltiin kovasti kääntymishalukkaina. Pyrinnön suunnistuskoulun opein tehtiin oma ratkaisu ja tällä kertaa se kannatti. Osa meni harmillisesti harhaan, liekö sitten joku kuntosarjan juna oikaissut tämän rastin.
Juoksusuunnistus alkoi pyörärastilta 20, ja se olikin sitten melkoista taapertamista. Ylämäkiin ei irronnut yhtään, jalat painoivat hetki hetkeltä eteenpäin, mutta tasaisia ja alamäkiä sentään jaksoin sinnitellä. Mikalla juoksu kulki ongelmitta, mutta eipä siitä paljoa hyödytty, kun tyhminä lähdettiin molemmat reppu selässä liikkeelle. Eli ensi kerralla ei todellakaan kanneta jalan liikkuessa mitään muuta kuin pakolliset varusteet ja silloinkin vahvempi hoitaa kantamisen. Valittiin aika turvallisia polkusiirtymiä ajatuksella, että vältetään suuret virheet. Taktiikka toimi kohtuullisesti, ja suunnistusrata suoritettiin reilussa tunnissa.
Siitä alkoi kotimatka ja spekulointi melontarasteille ehtimisestä. Pyöräily sujui väsyneillä jaloilla taas vaihteeksi hyvin, kun tiesi sen päättyvän pian. Mika innostui triatlonistina aina tiesiirtymillä "Tämän homman mä osaan" ja veti pienellä vaihteella 30 km/h mun sinnitellessä perässä. Pieni ongelma tosin oli, että tossa vauhdissa kumpikaan ei ehtinyt lukea karttaa. Pienellä hakemisella (en tajua karttaa katsoessani vieläkään, että talon takaa ei mennytkään tietä) löydettiin takaisin vesistön ylitykselle, ja tällä kertaa vedettiin vielä suoraviivaisemmin lenkkarit jalassa ja reput tasapainoilemassa pyörien päällä ilman remmejä. Kovin kaukana ei ollut, että tämä väsymyksen aikaansaaman välinpitämättömyyden hintaa maksettu kalliisti, mutta selvittiin kuitenkin vastarannalle kuorman kanssa.
Ilmeisesti vesi oli viileää ja väsymys oli tehnyt tehtävänsä, sillä krampit alkoivat uhata molempia viimeisen tunnin aikana. Kanooteille juostessa itselläni alkoi pohkeet nykiä ja varoitella isommista ongelmista, joten jouduin kävelemään. Tosin ei sitä toistakaan etenemistapaa enää juoksuksi voisi kutsua. Meloessa Mikalla puolestaan alkoi reidet varoitella. Melontarasteja oli neljä ja aikaa oli noin tunti. Kolme rasteista oli lähellä lähtöpaikkaa, yksi yksinäinen sitten yhtä kaukana kuin kolme muuta. Aloitus pohjoisen lähimmistä rasteista oli helppo, ja nähtiin vielä porukkaa vedenylityksen kohdalla. Kisa-aikaa oli siis käytössä tasan seitsemän tuntia, ja sen ylityksestä ei selvinnyt sakoilla, vaan tuloksena oli hylkäys. Kuuden tunnin uurastuksen sumentamat aivot yrittivät laskea käytössä olevaa aikaa ja mahdollisia seurauksia: kannattaako jättää yksi rasti hakematta tunnin aikasakolla ja pelata varma lopputulos vai mieluummin suorittaa koko rata välittämättä tuloksista. Päätettiin, että kisan hengen mukaista on suoriutua maaliin aikarajan puutteessa ja säästettiin kramppiriskissä olevia jalkoja. Päätös tehtiin noin 18.20, kun laskelmissa viimeisen rastin hakeminen olisi vienyt 30 min ja siirtymä maaliin 5 min sillä oletuksella, ettei tule kramppeja. Samalla toki säästettiin sellainen puoli tuntia kokonaisajasta, kun oltiin aiemmin maalissa. Eli järkeiltiin sakko käytännössä puolen tunnin sakoksi.
Näinpä maaliin tultiin reilusti aikarajan puitteissa ja kamerallekin jaksoi vielä hymyillä.
Tämä oli molemmille ensimmäinen varsinainen seikkailukilpailu kilpasarjassa ja jätti hieman epämääräisen olon. Kehoa haastettiin kyllä riittävästi ja suunnistustaito joutui koetukselle, mutta questien epämääräisyys jäi hieman mietityttämään. Rasteilla ei käsittääkseni valvottu mitenkään joukkueen säilymistä 50 m rajoissa tai ylipäätään sitä, onko quest suoritettu vai ei. Tehtävät palautettiin rastivalvojalle, joka ei ainakaan omaan silmään tehnyt mitään merkintää mihinkään. Ehkä kärkijoukkueiden kohdalla ollaan tarkempia ja siitä eteenpäin luotetaan joukkueiden omaan tekemiseen? Sanojen etsiminen oli aavistuksen mielikuvitukseton tehtävä, mutta onneksi sentään upealla maastoesteradalla, jota oli tullut telkkarista katsottua viikkoa aiemmin. Ja jäätelölauseen muisti sitten kotimatkalla, kun ajettiin samasta kohdasta kotia kohti. Vesistö asetti tiukan rajoituksen kisa-alueelle, minkä seuraksena vaihtoalueelle tultiin vasta kisan lopussa. Näin ollen sitä ei voinut tehokkaasti hyödyntää tankkaukseen tai vaatteiden vaihtoon. Tuorepuuro tuli sitten syötyä vasta maalissa. Itse asiassa koko tapahtuman aikana kului ainoastaan energiamarmeladia ja yksi Snickers, vettä 1,8 litraa ja urheilujuomaa 7 dl. Nämä muistettakoon seuraavissa kisoissa, kun arvioi sitä ikuisesti hankalaa tankkauksen tarvetta.
Osa joukkueista tuntui liikkuvan yhdessä ja kuten rogainingeissa, osa suhtautui varsin leväperäisesti rastien leimaamiseen asetettuihin sääntöihin (molemmat 5 m rastista). Että voiko tällaisen seikkailukisan suorittaa ajatuksella ”vietän hauskan kesäpäivän omalla tavallani ja vähät välitän säännöistä” vai tuleeko tavoitella pelin pelaamista sääntöjen mukaan. Me oltiin selkeästi jälkimmäisellä, mutta toisaalta ymmärrän myös ensimmäisen. En tunne ainakaan vielä lajia niin paljoa, että osaisin arvioida sen paremmin. Tuloksilla tuskin on kärkeä lukuunottamatta paljoakaan merkitystä - pikemminkin omilla onnistumisilla ja omien rajojen löytämisellä, ja niitä voi tavoitella molemmilla lähestymistavoilla.
Oman kunnon rajat tuli siinä määrin koettua, että ajattelin lisätä pientä systemaattisuutta oman kestävyyskunnon kehittämiseen. Että oikeasti pysyisi siellä pk-alueella säännöllisesti joka viikko, eikä ainoastaan säntäilisi hetken fiiliksen mukana.
Seikkailu-urheilun ytimessä tuntuvat tämän kisan ja viime vuoden Hiiltomiehet Adventuren perusteella olevan kestävyyskunto ja suunnistustaito. Muuttuvat questit sitten lisäävät oman lisämausteensa ja haastavat myös hoksottimia. Varsinaiseksi seikkailuksi lasken vesistön ylityksen ja köysilaskeutumisen, muu tekeminen oli enemmän suunnistamista pyörällä ja tossulla. Mutta yksistään sen vesistön ylityksen vuoksi tämä oli aivan mahtava tapahtuma! Kriittisestä arvioinnista huolimatta oli siis aivan mahtava päivä, yksi parhaista! Onnistumisia ja hapuiluja tuli molempia. Muutamat oivallukset näin jälkikäteen ja viimeisen rastin oikaisu jäi kaivelemaan sen verran, että pitää ottaa ensi vuonna uusiksi!
Kiveriön karpaasit (koulupolku 3. luokasta lähtien Kiveriön ala-asteella ja yläasteella, terkut kaikille luokkakavereille!) kiittää järjestäjiä hienosta tapahtumasta!
---
Karttakuvista puuttuu prologin sprinttikartta ja viimeinen melontakartta.
Kuvat: Tomi Liljemark
