Ensikertalaisena tunturimaratonilla

Uusien haasteiden etsiminen johti tällä kertaa tunturimaratonille! Juoksu tuli omaan ohjelmaan pari vuotta aiemmin ja säännöllisempää treeniä tuli sitten puoli vuotta ennen Pyhän tunturimaratonia. Tosin erinäiset rasitusvammat jalkaterissä asetti haasteita ja välillä kaikki sportti piti ottaa sukkasilleen.

Ajeltiin tapahtuma-areenalle perjantaina ja käytiin hakemassa numerot valmiiksi lauantaiaamun lähtöä varten. Sääennusteita katsottiin kaikista tuuteista - synkkä saderintama etenisi kisapäivän aikana alueen yli ja toivottiin toki, että ehtis ohittaa alueen ennen lähtöä.

No ei ehtinyt, kun lähdettiin kiipeämään laskettelurinnettä ukonilmassa ja rankkasateessa. Pian sade kuitenkin hellitti ja siitä eteenpäin edettiin poutasäässä. Alun höntyilyn jälkeen sykkeetkin asettuivat tavoiteltuun 150-155 bpm(vk-alueen alarekisteri). Siitä eteenpäin jännitettiin, että mihin asti kunto riittää ja millaisia haasteita matkan varrella tulee vastaan.

Tasaiset ja alamäet meni juosten, ylämäet ja teknisimmät osuudet kävellen. Siinä 30 km paikkeilla alkoi rasitus painaa jo selvästi: vasemmassa polvessa oli pientä aistimusta ja lonkat askeltamisesta väsyneet. Toisaalta rytmitys juoksun ja kävelyn välillä toi mukavaa vaihtelua iskutukseen. 

Energiaa olin laskelmoinut siihen tahtiin, että puolen tunnin välein otan geelin tai vauhtikarkkia. Matkassa oli Dexalin geelejä ja Noshtin Jolloksia. Lötköjä täyttelin huolloissa urheilujuomalla varmistaakseni tasaista energiansaantia koko reissun. Ja hienosti se energiatankkaus sitten onnistuikin - kaikki imeytyi ja väsymys rajautui sitten lihaksiin ja niveliin. Energiatankkausta olin treenannut edellisen kuukauden lenkeillä, niin ei tullut yllätyksiä matkan varrella.

Reitin loppuun oli sijoitettu kirsikkana kakun päälle Kultakeron huiputus varsin jyrkkää polkua pitkin. Rinteen juurella oli luottavainen olo, että tämä onnistuu kyllä ja nousussa tulikin paljon selkiä vastaan, myös itseäni selvästi kovemmiksi juoksijoiksi mieltämiäni henkilöitä, joita kohtasin aiemmin matkan varrella. Alamäkijuoksu sujui sekin mallikkaasti, kun reisissä oli vielä voimia jäljellä.

Maalissa oli helppo hymyillä. 

Aika 5:21.45

Matka 43,62 km

Keskisyke 151 bpm (maksimi 166 bpm)

Keskivauhti 7.23 / km (maksimi 3.17 / km)

Nousu 1260 m

En miellä itseäni juoksijaksi tai polkujuoksijaksi vielä tällä suorituksella, mutta hieno tapahtuma ja kokemus ehdottomasti! Parhaat maisemat saa myös 21 km matkalla, joten voin varauksetta suositella, jos juoksu kiinnostaa!

Yksin ei tämäkään projekti toteutunut. Kimmon kanssa aloitettu kestävyysvalmennus (kunnontestaus.fi) on tuottanut selvästi tulosta ja Kimmon asiantuntemukseen kehon virittämisessä, valmistautumisessa ja sitten itse suorituksessa on ollut helppo luottaa. Kalle puolestaan lähti juttukaveriksi tutustumaan Pyhän maisemiin ja sain seurata läheltä erilaisia varusteisiin ja valmistautumiseen liittyviä rutiineja, jolloin energiaa ei kulunut niihin liittyvään päätöksentekoon.

Tulokset: https://nutspyha.fi/fi/tulokset-2023/ (Sijoitus 47/153)

Keb Classic - seikkailu vertaansa vailla

 Pitkään ajattelin, että kunnon ja teknisen osaamisen yhdistelmä on itseltäni ulottumattomissa. Olisko sitten ikäkriisit tai kestävyystreeni, mutta nyt aika tuntui kypsältä lähteä mukaan Keb Classiciin. Kyseessä on Kebnekaisella vuosittain järjestettävä vuorihiihtotapahtuma, jossa liikutaan suksin ja jääraudoin pitkiä päiviä ajoittain varsin haastavissakin paikoissa.

Päätöksentekoa joudutti myös kevätriitti Ylläs 7summitsin puuttuminen kalenterista tänä vuonna. Vaihdettiin viestejä UFO Ski Teamin kesken ja Saskin kanssa päätettiin laittaa ilmoittautuminen sisään. Ennen varsinaista reissua oli melkoinen määrä viestittelyä liittyen majoituksiin, ruokailuihin, kelkkakyyteihin, vakuutuksiin ja sitten tietenkin varusteiden haaliminen, kun pakollisiin varusteisiin kuului jääraudat, jäähakku, köysi...

Treeniohjelmaan vakiintui vuoden alusta asti viikottainen skinnaussessio Mustavuoressa. Käytiin Pekan kanssa torstaisin tamppaamassa mäkeä ylös ja nousukunto alkoi kasvaa reissun lähetessä. Pekka oli tulossa kisaan kanssa, ja joukkuekavereiden peruessa päätyi sitten mukaan meidän joukkueen vahvistukseksi: saatiin reissuun paljon osaamista ja kuntoa, kun Pekalla on entuudestaan runsaasti  kokemusta vuorilla liikkumisesta.

Reissua pohjusti 7 keroa kavereiden kesken -skinnaustapahtuma Pallaksella ja neljän päivän Lumiturvallisuus 2 -kurssi Pohjois-Norjassa. Näissä tuli turvallisuuskoulutuksen lisäksi opeteltua myös umpisessa laskemista hetkittäin jyrkissäkin olosuhteissa.

Viikon kirkkaiden kelien jälkeen saavuttiin Kebnekaise Fjellstationille lumisateessa. Illan tiedotustilaisuudessa kuultiin, että huonojen ennusteiden seurauksena eka kisapäivä kerätään nousumetrejä lähirinteissä kiertämällä kaksi kierrosta huonossa näkyvyydessä. Voimat oli koetuksella, mutta mieli ei saanut kummoistakaan ravintoa. 

DAY 1:
aika: 4:57
nousu: 2 242 m
pituus: 22,64 km

Toisessa infossa saatiin onneksi parempia ennusteita, että toinen kisapäivä voisi sisältää alueen parhaita maisemia ja elämyksiä. Aamulla sitten herättiin lumipyryyn ja aamupalalla kuultiin, että lähtöä lykätään. Kämpillä käkkiminen oli turhauttavaa, mutta lähtöaika lähestyi ja laitettiin varusteet kasaan. Aiemmat infot oli englanniksi, mutta nyt lähtöpaikalla huudeltiin jotain ohjeita ruotsiksi ja sitten kaikki vaan lähti liikkeelle! Kyseltiin ekan nousun aikana kisatovereilta suunnitelmat, että mitähän kaikkea meillä onkaan odotettavissa!

Ja seikkailua oli tarjolla toden teolla! Ensin ensimmäisenä päivänä harjoitellut tiukat nousut ja sitten pitkän siirtymän päätteeksi ekaa kertaa jääraudat jalkaan! Järjestäjät olivat kiinnittäneet yhteen kuluaariin köydet ja niiden avulla edettiin ferrata-tyyliin klippailemalla todella jyrkkää rinnettä ylös: jäähakku toisessa kädessä, köysi toisessa. Hetkittäin kypärään alkoi ropista lumipaakkuja, kun nopeammat joukkueet tulivat Kebnen huiputukselta jo samaa reittiä takaisin. Huippuharjanne oli liian turvaton, joten käytiin ainoastaan etelähuipulla, joka talvisin on Ruotsin korkein paikka.

Huipun lähestyessä oli jäistä ja röykkyistä, näkyvyys myös rajallinen. Keskityttiin huolella, ettei karata reitiltä vääriin suuntiin ja palattiin turvassa takas ferratan yläpäähän. Laskeutumisen jälkeen näpit oli jäässä köyden puristamisesta ja edessä puolestaan oli pitkiä, jyrkkiä ja haastavia laskuja!

Hetken aikaa emmittiin, että tavoitellaanko reittiä kokonaisuudessaan vai oikaistaanko kohti kotia. Äänin 2-1 päätettiin jatkaa all-in. Edessä oli vielä toinen massiivinen nousu siksakkia Tuolpagornin huipulle, sieltä köysilaskeutuminen bowlin seinämälle ja sitten pitkää, jyrkkää laskua kohti laaksoa. Seuraavat tunnit oli ehkä elämän jännittävimmät.

Köysilaskeutuminen johti vajaan metrin levyiselle tasanteelle, jossa piti laittaa sukset jalkaan. Pieni hutilointi ja varusteet olisivat sadan metrin päässä rinteessä. Vaihtoehtoja ei ollut, joten ei muuta kuin laskua kohti. Alkuosa meni kantilla jännittäen ja hetkittäin rinteestä kädellä tukea ottaen, mutta jyrkkyyden hellittäessä pääsi jo laskemisen makuun! Bowlin pohjalta matka jatkui kapeaan, jyrkkään kuluaariin, jossa pudotettiin taas korkeusmetrejä kantteja raapien ennen tilanteen helpottumista.

Onneksi laskemiseen oli kasvanut jo osaamista ja rutiinia, ja sai nauttia puuterilaskuista uskomattomissa maisemissa. Kotimatkalla oli vielä yksi rasti, koska järjestäjät vissiin halusivat kerätä nousumetrejä. Tämä nousu oli kiivetty jo ekana päivänä kahdesti ja tokana päivänäkin kertaalleen. Rastivahdit laskivat kuitenkin meitä vastaan ja tarkoitus oli, että loput jengit oikaisevat rastin ohi suoraan maaliin. Me kiivettiin rastin tienoolle kuitenkin, niin saatiin yksi uusi kuru laskettavaksi ja tässä kohtaa tiedettiin kyllä, että homma on täysin hallinnassa jo. 

Noin seitsemän tuntia meni kakkospäivään, kun UFO Ski Team puski maalikaaren alle väsyneenä ja onnellisena!

DAY 2:
aika: 6:51
nousu: 2 270 m
pituus: 19,94 km

---

KebClassic on ehdottomasti kokemisen arvoinen seikkailu ja suunnitelmana on palata sinne uudestaan! Oma osaamistaso oli riittävä, ja nyt näillä kokemuksilla on paljon valmiimpi kohtaamaan mahdolliset seuraavien vuosien haasteet.

Iso kiitos parhaalle jengille eli Saskille ja Pekalle!  

Miltä tuntuu hiihtää sata kilometriä?

Herätyskello soi kuudelta. Syön tuhdin aamiaisen: kaurapuuroa banaanilla, pähkinöillä ja marjakeitolla, päälle leipä ja mukillinen kahvia. Vaatteet on valmiina ja suksetkin on tullut edellisiltana voideltua. Pakkanen on aamusta -8 tietämillä ja laskee muutamaan asteeseen päivän mittaan. Emmin hetken vielä hanskavalintaa ja mononlämmittimiä. Päätän lähteä kevyellä varustuksella eli ohuilla hanskoilla ja ilman lisälämmittimiä. Kurkkaan latukartasta, että alkumatka on ajettu aikaisin aamulla.

Laitan kellon käyntiin klo 7.05 mökin pihassa. Alamäessä luisto tuntuu vasta-ajetulla ladulla ihan hyvältä - eilinen tuiskulumi on kuitenkin latukoneen jäljeltä yhä pehmeää. Toisaalta jalkapohjat saavat levätä, toisaalta suksi hidastuu joka liu'ulla nopeammin. Mietin, mahtaisiko ajamaton olla kuitenkin liukkaampi,  ja millaisella vauhdilla matka tänään taittuu. Korvanappeihin laitan Kalevalan päivän kunniaksi uljaan kansalliseepoksen - josko kerrankin saisin kokonaisuuksista paremmin kiinni!

Reitti on valittu tasamaita optimoiden ja sellaisella ajatuksella, että munkkeja on tarjolla muutaman tunnin välein. Loppuun olen säästänyt helppoa ja mukavaa hiihdettävää, lounasaikaan pitäisi olla Lainion lumikylässä nauttimassa keittolounasta. Kiertelen Yllästä myötäpäivään Kesänginkeidas-Kahvikeidas-Tunturijärvi-Velhonkota-Luosu. Matka taittuu varsin mukavasti ja eka 40 km aikana Väinämöinen ja Ilmarinen ovat jo Pohjan kieroon akkaan tutustuneet. 

Lemminkäisen hahmosta en oikein ota kiinni. Alkuvaiheessa Lemminkäinen on täystollo, myöhemmissä luvuissa hänestä on tullut varsinainen lyyrikko. Kaukomielen hirvijahti on hiihtäjälle kuitenkin reissun parasta antia, ja samaistun koitokseen tuiskun tyystin tukkimalla jänkällä Aurinkotuvan jälkeen. Samalla tiedostan, että vauhti on varsin riippuvainen ladun kunnosta. 

Eelin kaupan jälkeen latu pienenee, eikä sitä ole ajettu edellispäivän myrskyn jälkeen. Metsäosuudet ovat täynnä katkenneita oksia, avoimet suo-osuudet puolestaan tukossa. Lemminkäinen kamppailee Tuonelan joessa ja ehtiipä sinne Tuonelaan Väinämöinenkin. Alan itsekin vaipua omiin aatoksiini ja havahdun juoneen aina hetkittäin. 

Mielessäni pyörii paljon opiskeluaikojen mentorin sanat "Ketä varten?" - elämäni ulottuvuudet pyörivät ympärilläni samalla, kun Antero Vipunen pitää pitkää monologiaan. Vihdoin Lainion lumikylä ilmestyy kuin tyhjästä. En ole vilkaissut kelloa aikoihin, sillä ei ole tässä kohtaa mitään merkitystä. Tunnen vauhdin ja sykkeen, aika ei kiinnosta. 

Kaksi lautasellista kasviskeittoa ja makeata mehua palauttaa ajatukset taas vahvemmin tähän maailmaan. Kello on siirtynyt virransäästötilaan. Unohdin laturin Tampereelle ja pohdin, onko kellomuus tässä kohtaa ikävä vai vapauttava asia. Edellinen 15 km oli rankka, eikä mikään ennusta seuraavan olevan yhtään sitä helpompi. Tähän asti tuuli on ollut ystäväni, mutta nyt se liittyy kinosten ja risujen puolelle tarjoamaan lisähaastetta matkaan. 

Villen kämpän kohdalla mietin, pitäisikö sittenkin kääntyä Haavepalon ja Aakenuspirtin suuntaan, kun vauhtiennätykset jäi joka tapauksessa varastoon ja Haavepalolla pitäisi käydä ainakin kerran vuodessa maisemia ihailemassa. Alkuperäinen suunnitelma Latvamaja-Tammitupa-Kotamaja-Kutujärvi-Navettagalleria-Äkäslompolo vie voiton, koska sen suhteen on tarkat kilometrit laskettu valmiiksi. Alaselkä tuntuu väsyneeltä, syvä hengitys alkaa yskittää. 

Mieli alkaa vaipua taas syvempiin olotiloihin. Hiihdänkö pois jostakin vai hiihdänkö jotain kohti? Miksi hiihdän? Hiihdänkö pakoon jostain muusta ja jos, niin mistä? "All men die, not all men live" on yksi oppimistani viisauksista elämässä ja ajattelen pakenevani tasapaksua tylsyyttä. Minna Canthin suuhun on puolestaan sijoitettu huudahdus "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!"

Latvamajan pihan ihmisjoukko palauttaa tähän todellisuuteen, etenkin sen tekee Latvamajan munkki ja trippikaakao 9,50 e. Laskettiinkohan summa ihan oikein? Onko tarina parempi, jos en kysy tuotteiden yksittäishintoja? Munkki maistuu joka tapauksessa ja kaakaosta saa energiaa, joten ahmaisen välipalan nopeasti ja jatkan matkaa. Tammituvan ja Kotamajan väli on 100 km suunnitelman ainoa osuus, jonka olisin mielelläni välttänyt olosuhteista riippumatta. Muistan tuon Lainion itärinteen tuskaiseksi kumpuiluksi aiemmilta reissuilta, ja väsyneenä ylämäet saattaa nakertaa mielialaa. Kinoksiin verrattuna ylämäet eivät kuitenkaan tunnu missään. Pohjolan tytär saa kovasti ohjeistusta avio-onnea varten.

Hitaasti viettävä nousu Kotamajalle menee enimmäkseen kuokkaa, luistot on jääneet ensimmäisen 75 kilometrin risuihin ja voimat kanssa. Vastaantulijoiden kohdalla sentään havahdun hymyillen esittämään, että kevyesti tässä hiihtelen. Alaselässä ei muuten enää ole tuntemuksia - ajettu latu ja nousut piristivät kehoa. Tai sitten se oli ylihintainen munkki ja sen mukanaan tuoma ärsyyntyminen!

Kotamajan pihassa otan pari kettukarkkia ja ensimmäisen mukana kannetuista kahdesta geelistä. Laskuosuus Kutujärvelle ja Äkäsjoelle menee vauhdikkaasti, lopun tunnelmat on jo käsillä. Pohjolassa vietetään häitä ja yritän muistella, että tuleeko Lemminkäinen paikalle riehumaan vai ei. Lähtökohtaisesti Kalevala kuitenkin soi taustalla, enkä saa enää kiinni siitä kuin hetkittäin. Iloitsen reittisuunnittelun onnistumisesta ja kehun itseäni, kun loppumatka tuntuu ajatuksena varsin miellyttävältä - jokiosuus myötätuuleen ja pari pientä nousua enää.

Joku punatakkinen jättiläinen menee ohi, kun olen jäällä pitämässä viimeistä juomataukoa. Se olikin ensimmäinen. Lopetan juomatauon lyhyeen, niin saan siitä selän seurattavaksi kylälle asti. Metsään siirtyessä punatakki ottaa myöskin juomaa ja vilkaisee taakseen. Luon mielessäni kertomusta, että hän ihmettelee minun olevan yhä näköpiirissä ja kiirehtii puolestaan asettamaan juomavyönsä takaisin. Ylämäessä punanuttu ottaa eroa, tasaisella minä taas kuron sitä kiinni. Jahti jatkuu Navettagallerian suoralle, kunnes punanuttu yhtäkkiä katoaa tyystin. Otan lisää vauhtia, että varmasti näkyy Heikinsillan suoralla, mutta ei näy sielläkään. Ehkä kääntyi mökkipihaan tai Kaupinjärven lenkille? Kylällä suksi ei luista enää ollenkaan. Tuuppaan vassua puolipakolla, koska sauna lähestyy sittenkin.

Kurvaan mökkiladulle klo 16. Reissussa meni 9 tuntia, joista varmaankin tunti meni taukoihin. Alku- ja loppumatka tuntui etenevän varsin reippaasti - ainoastaan siinä välissä ollut 30 km meni ajoittain tarpomiseksi. Mutta mikäpä saavuttamisen arvoinen on ikinä tullut helpolla! Makaronilaatikko ei maistu ollenkaan, mutta järki kertoo, että kehoa tulee ravita.

Tähän loppuun sopisi hyvin suuria viisauksia ja syvällisiä mietteitä vuorovaikutuksesta luonnon kanssa, itsensä tutkailusta, rauhan tunteesta, jonka voi tavoittaa pysähtyneessä yksinäisyydessä tai loputtomista yrityksistä täyttää merkityksen kaipuuta.

Mutta lopetan arkisemmin. Elämä, jossa itseään ei haasta, ei ole elämää. Hiihdän pakoon tylsyyttä niin kauan kuin on lunta.