Leiritunnelmia ja pikkukisailua. Varoitus: hevosaiheinen juttu!

Blogissa ei vielä olekaan kauheasti juteltu heppailusta. Ja kun toukokuulle sattui osumaan sopivasti sekä viikonloppuleiri että kisat, ja vielä tapahtumarikkaita molemmat, niin tässä se nyt on, ihan eka heppapostaus tähän blogiin!

Olen onnekseni päässyt mukaan erittäin mukavaan ja ennenkaikkea hauskaan, huumorintajuiseen porukkaan, jonka kanssa käymme Ruovedellä muutaman kerran vuodessa viikonloppuleireillä. Juu, ihan aikuisten kesken. Siellä me "ponitytöt" saamme hevostella (enemmän kuin kroppa jaksaisi!) ja nauttia ruoasta, yhdessäolosta, saunasta ja mahtavasta Ruhalan maalaismiljööstä. Porukka hieman vaihtelee leiristä toiseen, mutta tunnelma pysyy.

Yksi oleellinen osa tuollaista sosiaalista ratsastushommaa on spekulointi ja analysointi. Spekuloidaan ennen tunteja, että kuka saa minkäkin hepan. Ja jos toiveita on esitetty (onneksi sitä ei sentään enää tehdä piirtämällä hevosten nimiä ja sydämiä listaan ;-)), niin sitten jännätään, että saako sen mitä toivoi. Illalla joku juoksee tallille hakemaan seuraavan päivän listan. Sitten spekuloidaan, että miksi kukakin sai minkäkin hepan ja mitenkähän kaikki nyt sitten pärjää. Ja tuntien jälkeen päästään tietenkin oikein kunnolla asiaan, että miten mikäkin heppa meni/tuntui/näytti. Pääasia kuitenkin on, että kannustetaan ja kehutaan toisiamme ja nyökkäillään. Ja hymyillään tyhmän onnellisina ja väsyneinä. Myös siinä vaiheessa, kun päivän aikana kuvatuilta videoilta näkyy kaikki, ihan kaikki, vieläpä kuin hidastetussa moodissa.

Tän vuoden kevätleirillä perjantain ratsuksi sain uudehkon Lissun, jolla ei kauheasti vielä ollut tunteja takana ja lähinnä se oli ollut opettajien ratsutettavana. Olin tätä ounastellutkin, sillä olin Lissua jo pari viikkoa ennen leiriä päässyt irtotunnilla (kiitos Tiina M. lahjasta!) kokeilemaan. Siellä me kaahoteltiin pitkin poikin, eikä kovin montaa askelta menty suoraan. Laukkaosuudessa opettaja ymmärsi viisaasti siirtyä pois tuoliltaan. Lissu ei meinaan ollut sellaista helposti kääntyvää mallia. Onneksi ei teilattu ketään. Illalla Ruoveden maalaismaisema näytti lämmössä parastaan ja ihmisen oli hyvä olla.

Niki omaa vuoroa odottamassa. Kuva: Jonna Härkönen

Lauantaina pääsin vääntämään koulua Nikillä. Aika haastavaa oli saada ratsu kulkemaan oikein päin ja käyttämään jalkojaan. Opettaja oli taas palannut tuolilleen uran viereen. Hullu. Melkein sai päähänsä, kun erehdyin vähän ulkopohkeella pyytämään lisää laukkaa juuri siinä kohdassa. Melko kipakoita potkuja, tamma.

Myöhemmin illalla Niki katseli karsinassa, että et ole nainen tosissas, taas??! Kamat päälle ja tällä kertaa esteiden kimppuun. Olin kysellyt muilta, miksi Niki ei aiemmin ole ollut meidän tunnilla esteillä. "Tädit ei pysy kyydissä". Ah. Todistetuksi tuli, onneksi olin laittanut turvaliivin. Lensin nimittäin aika makeasti, kun kovin innoissani hyppäsin, mutta poni ei. Ei sattunut, mutta Jonna oli kameran kanssa tarkkana, hieno kuva :-)! Pääsin juuri kehumaan, etten ollut varmaan kymmeneen vuoteen tippunut kunnolla. No nyt olen.

Boom! Kuva: Jonna Härkönen

Ai tipuit... Kuva: Jonna Härkönen

Sunnuntai-aamuna olo oli kyllä kuin jyrän alle jäänyt, sen verran ilmeisesti tärähti nelikymppisen kehossa. Mutta ei auta, selkään vaan. Leiri lopeteltiin vielä maastoesteillä, jossa alla oli onneksi omilla jaloillaan etenevä ja mielellään hyppäävä Vertti. Hienosti mentiin kaikki hurjat haudat ja muut radan esteet molemmista suunnista, ja Verttikin oli kehittynyt syksyyn verrattuna. Eikä kukaan edes tippunut, vähänkö me ollaan hyviä!!! Lounaan jälkeen olikin aika sanoa heipat hepoille ja leirikavereille, kiitos kaunis, ja nähdään ensi kerralla.

Jos kiinnostuit, niin Ruoveden Ratsutalli tarjoaa pikin vuotta erinomaisissa puitteissa ja kauniissa Ruhalan kartanon piirissä leirejä, tunteja ja tehotunteja mm. maastoesteillä. Kannattaa käydä testaamassa!

Uuu, hauta! Kuva: Jonna Härkönen

Vertti renkailla. Kuva: Jonna Härkönen

Missä seuraava este, missä? Kuva: Jonna Härkönen

Hieno ratsastusviikko ei kuitenkaan suinkaan loppunut leiriin, vaan huipentui heti seuraavan viikon torstaina, kun sain ratsastaa Allilla (Dranada) Pohtiksella helatorstaina helpon C:n
voittoon, prosentitkin hienot 66,67. Viime vuonna kisattiin samassa tapahtumassa sama rata - parannusta oli selkeästi, jee! Samalla viikolla voi siis vallan hyvin ensin keräillä itseään esteiden seasta housut täynnä hiekkaa ja sitten laukkailla nätisti kunniakierrosta ruusuke suitsissa, no problem :-).

Ilman "pikku säätöä" ei tuokaan kisailu muuten onnistunut! Iso kiitos kuuluu tietenkin Kaalille, joka lainasi ihanaa ja superosaavaa hevostaan ja varusteitaan; koutsi-Eevalle opetuksesta ja muusta kisasäädöstä ja Annalle mm. kisatakin lainasta ja ennenkaikkea hitaan hämäläisen kisa-ilmoittautumisen mahdollisestamisesta! Ihailen ja kiitän myös yli seitsemänkymppistä tätiäni, joka hoiti yksinään kaksosia aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään. Olin ollut juuri työreissulla edelliset päivät ja tuolla leirillä edeltävän viikonlopun, mies oli häipynyt kiipeilemään Ahvenanmaalle ja lapsia edellisillan hoitanut äitini Saarenmaalle. Eli muutama muuttuja ja mutka matkassa, mutta "If you never ever go then you’ll never ever know".

Alli+Tiina ja Kalle+"Jeanette"palkintojenjaossa. Kuva: Eeva Honkala

Tsekkaa myös Allin omistajan Kaalin Suomen Ravi- ja Ratsastus, jonka myymälän avajaisia vietettiin juuri. Kävinkin tuhlaamassa kisoista palkinnoksi saamani lahjakortin ja heitin tietenkin pojatkin ponin selkään ja kärryille pikku talutuskierrokselle :-).