Jukolan taika

Maaliskuu 2011UFOn Legendat voittaa ultimaten suomenmestaruuden. Kymmenen vuoden yhteinen taival oli päättyä jo aiemmin, mutta päätettiin lähteä sarjaan vielä kerran. Menestystä oli haettu jotakuinkin samalla kokoonpanolla useita vuosia kovalla työllä ja treenillä - tuloksena useita hopeasijoja. Tällä kertaa painopiste oli mukavissa peliviikonlopuissa mukavien pelikaverien seurassa, ja yhtäkkiä vastustaja toisen jälkeen kaatuikin. Vasta finaalin puoliajalla oma joukkuekin alkoi miettiä, voisiko tämä finaali päättyä tamperelaisjuhliin...
 ...

Heinäkuu 2017: Idea ilmoille
Järkkäillään porukalla golfkierros illanviettoineen ja joskus ilmoille heitetty ajatus Jukolasta pyörii illan keskusteluissa.

Tammikuu 2018: Ilmoittautuminen
Jukolan ilmoittautumisdedis lähestyy. WhatsApp käy kuumana - kuka on mukana ja kuka ei. Kiinnostusta on riittävästi, UFOn Legendat ilmoittautuu mukaan Jukolan viestiin. Suunnistustaidoista ei ole vielä juurikaan huolia, onhan sitä aikaa.

Toukokuu 2018: Lajiin tutustuminen
Iltarasteilla käy aina joku kokoonpano. Pikkuhiljaa yksi toisensa jälkeen oivaltaa, että suunnistus ei olekaan mikään läpihuutojuttu. Hetkittäin turhautuminen tuntuu ottavan vallan ja riemu suuresta urheilujuhlasta näyttäytyy uhkakuvina totaalisesta epäonnistumisesta. Rasti voi olla aivan piilossa ja muutamassa hetkessä voi hukata itsensä kartalta. Timo käy suunnistuskoulua ja jakaa oppejaan muille. Pänä kyselee Terhiltä kaikenlaista ja välittää tiivistetyt oivallukset muille.

Oma tehtäväni on suodattaa järjestäjän informaatiotulvaa yksinkertaisiin teeseihin muulle joukkueelle. 

Kesäkuu 2018: Valmistautuminen, juoksujärjestys
Juoksujärjestys lukitaan. Etukäteen päätellään, että lyhyempi osuus on helpompi kuin pitkä ja valoisa helpompi kuin pimeä. Osuuksien pituusarviot on nähtävissä etukäteen ja valoisuutta arvioidaan tuplaamalla järjestäjän ilmoittamia tavoiteaikoja.

Timo ottaa osaavimpana ankkuriosuuden 15 km. Pete valitsee kakkososuuden eli todennäköisesti pimeimmän 12 km osuuden. Janne ja Juri valitsee 9 km osuudet. Tommi puhuu Pänälle 13 km auringonnousun aikoihin ja ottaa itselleen avauksen 11 km. Vesalle jää päivä 10 km.

Jukolaa edeltävä viikko
Jännitys tiivistyy. Uni ei meinaa tulla, kun mielessä kummittelee epätoivon hetket synkässä metsässä. Mitä, jos eksyy? Kuinka paljon toisilta suunnistajilta kysellään vinkkejä? Kannattaako suunnistaa itsenäisesti vai uskaltaako edetä puhtaasti peesaillen? Lueskelen jotain pro-tason vinkkejä jukolamaastoon ja ymmärrän, kuinka vähän ymmärrän. Toivo ja epätoivo vuorottelevat.

Lauantai 16.6.: Jukolan kylä
Siirrytään Pänän kanssa paikalle jo Venlojen lähtöön mennessä. Heitetään varusteet puolijoukkuetelttaan ja suunnataan kisakylään. Kisakylässä on vaikka mitä. Suunnistukseen liittyvää varustetta myy Suunnistajan kauppa, Intersport ja pari muuta entuudestaan täysin vierasta sporttiliikettä. Vettä saa sieltä täältä ja bajamajoja on riveittäin. Käydään ravintolatelttojen suunnalla tankkaamassa ja todetaan, että kuuden viikon kuivan kauden seurauksena koko kenttäalue pöllyää. Varjopaikan etsiminen on hankalaa.


Seurataan Venlojen lähtöä ja taas kaikki mahdolliset skenaariot omasta osuudesta pyörii mielessä. Joitain tuttuja on paikalla ja katsellaan niiden etenemistä Jukola-applikaatiosta samalla, kun kärki juoksee hurjaa vauhtia rastilta toiselle. Hieman lohduttaa, että huiputkin erehtyvät ja niilläkin yksittäiset rastit voivat tuottaa suuria hankaluuksia.

Iltapäivällä muukin joukkue saapuu paikalle ja tohinaa riittää usealla suunnalla: vertaillaan lamppuja ja kompasseja, kertaillaan sääntöjä ja toimintaohjeita, kuunnellaan emit-osaajien vinkkejä leimaamiseen...

Lauantai klo 23.00: Jukolan lähtö
Heitän läpyt muulle joukkueelle ja siirryn lähtöalueelle. Hölkkäilen hermostuneena lähtöaluetta edestakaisin ja yritän etsiä yleisöstä tuttuja silmäpareja. Taktiikaksi on valikoitunut sellainen, että alussa yritetään ohittaa lähtösuoralla mahdollisimman monta ja sitten seurata massaa pysyen kuitenkin itse jatkuvasti suurpiirteisesti kartalla. Meidän joukkueen numero on 1744, eli ohitettavia selkiä riittää vaikka kuinka ja paljon. Ilmeisesti lähes kaikki muutkin ovat samalla ajatuksella.
Lähtösuoran jälkeen avaan kartan ja säikähdän, kun avausrasti onkin kartan toisella laidalla. Näen kartalla käytännössä yhden polun siihen suuntaan, mutta yksikään ei käänny siihen suuntaan. Kaikki painavat metsään, johon on syntynyt jo melkoisia uria. Hämmästelen ja kummastelen niin kauan, että kaikki lähtösuoralla ohitetut ovat varmaan jo metsässä. Lähden muiden perään.

Viiden minuutin hölkkäilyn jälkeen sosiaalinen peli alkaa. Joku ilmoittaa rastikoodinsa ja kysyy, onko muilla sama. Vastaan oman koodin ja onnekseni joku suunnistajan näköisellä on sama rasti kuin mulla. Päädyn hölkkäilemään sen perässä ja jututan samalla saadakseni selville, kannattaako tämän tuttavuuden perässä jatkaa. Suunnistuskokemusta on vakuuttavasti, mutta vauhti aika verkkainen. Sen lisäksi, kenties mun haastattelun seurauksena, kaverin syke alkaa nousta jo liikaa. Päätän jatkaa perässä rauhakseen - viestiä ei voiteta ekalla etapilla, mutta itseluottamuksen voi kadottaa kyllä totaalisesti.

Eka rasti on hajontarasti, samoin toinen. Valojonot johtavat jollekin rastille, mutta pian myös väärälle. Sinipaidalla on eri hajonta, joten siirryn seuraamaan keltapaitaa. Sitten onkin putki samoja rasteja. Meitä ohitellaan, mutta keltapaita ei ole erehtynyt kertaakaan rastin löytämisessä. Jatkan jonossa, jossa tasaisella juostaan ja ylämäissä kävellään. Puoliväli.

Taas parit hajontarastit, ja huomaan olevani yksin rastilla. Takaa lähestyy valojono, mutta päätän jatkaa omatoimisesti kohti seuraavaa. Siitä tulikin reissun selkein pummi: menin yhden supan ohi oikealta, ja virheen tiedostamiseen meni tovi. Kierrän kaikki kolme muuta hajontarastia valojen perässä ennen kuin palaan edellistä rastia lähimpänä sijainneelle rastille 100. Turhauttaa, mutta matka jatkuu taas.

Jonossa on enää viisi suunnistajaa, ja ensimmäistä kertaa tulee sellainen tunne, että muut eivät olekaan sen osaavampia. Lisään hieman vauhtia ja huomaan, että muutama tulee perässä. Ihan kartalla ei edetä, mutta suunnat on kuitenkin selvillä ja rastit onneksi löytyvät. Toiseksi viimeisellä rastilla uskallan ottaa jarrun pohjasta ja luukuttaa viimeisen rastin kautta vaihtoalueelle. Vilkaisen kelloa, aikaa kulunut 2 t 12 min. Aika-arvio oli 2,5 tuntia ja ideaali kaksi tuntia. Ilman sitä pummia... Tämä taitaa olla se suunnistuksen koukku: täydellisen suorituksen tavoittelu. Täydellisessä suorituksessa siirrytään optimireittiä rastilta toiselle ja juostaan omalla maksimivauhdilla koko ajan.

Selviydyn muodollisuuksista vauhdikkaasti, ja vien kartan kakkososuutta odottavalle Petelle. Väistelen kärkijoukkueita, kun ne on jo toisessa vaihdossa. Helpotus. Viikon jännitykset on takana, ja oma osuus on suoritettu kunnialla läpi. 

17.6. Jukolan yö
Analysoin omaa suorittamista hyvillä fiiliksillä. Yksi pummi on paljon vähemmän kuin odotin. Siirryn saunaan ja paljuun. Saunassa on niin paljon jonoa, ettei istumaan mahdu. Ulkona on aika kylmä, ja energiat aika alhaalla. Paljussa katselen ruuduilta kärjen etenemistä ja sen jälkeen kömmin telttaan makuupussin lämpöön. Kuulutukset kuuluvat telttaan ja mieli kiertää vielä metsässä. Katselen applikaatiosta tuttujen etenemistä ja totean, että oma sijoitukseni oli 1686. Hämmästelen, kuinka häntäpäähän noinkin hyvällä suorituksella lopulta sijoituttiin. Toisaalta vauhtia olisi ollut vara lisätä, jos olisi uskaltanut. Ensi vuonna sitten ehkä...

Pete on ylittänyt puolivälin ja lähden seuraamaan viestiä kisakeskukselle. Pänä lähtee mukaan valmistautumaan omalle 3. osuudelle. Aurinko nousee, Pänä ei kaipaa lamppua lainkaan. Pete saapuu maaliin yön pimeydestä voittajana ja ensimmäisen rastin pitkä rastiväli oli ottanut luulot pois siltäkin. Seurailen kärkikamppailua ja kaikkien muiden tuttujen etenemistä. Totean, että mitäpä sitä suotta nukkumaan, kun ei kunnon unta ole tarjolla kuitenkaan.

Pänä nostaa joukkueen sijoitusta joitain pykäliä kohti 1600 parhaan joukkoa. Etukäteen on spekuloitu, ennättääkö Pänä maaliin ennen aamun yhteislähtöä klo 9.00. Siitä ei ole enää epäilystä, kun mennään Timon ja Jurin kanssa aamupalalle. Juri lähtee seuraavana, ja sillä aikaa vaihdon sulkeutumiseen 2 t 15 min. Vaihto siis suljetaan, jotta 9.00 lähetetään ensin kaikki ankkurit matkaan ja sitten 9.20 kaikki muiden osuuden juoksijat, joilla on vielä suoritukset edessä.
Jurin eteneminen näyttää alkuun varsin hitaalta, mutta sitten vauhti löytyy. Tiukalle menee, ja Jannen on mentävä vaihtoalueelle ennen yhteislähdön massaa. Jos Juri on ajoissa, Janne pääsee liikkeelle klo 8.45 ja jos ei, niin sitten pitää odottaa klo 9.20 asti. Toivo näyttää menetetyltä, kun Juri saapuu metsänrajasta viimeiselle rastille klo 8.44. Kannustetaan hurjaan loppukiriin ja Juri vetääkin koko joukkueen nopeimman väliajan viimeiseltä rastilta maalirastille. Valitettavasti se ei riitä.

Timo lähtee ensin yhteislähtöön viestin pisimmälle 15 km osuudelle, kun 20 min päästä vuorossa ovat yhteislähdössä Janne ja Vesa. Toistaiseksi kaikki ovat löytäneet ja leimanneet oikeat rastit, joten pientä jännitystä on vielä ilmassa Päivitetään tulospalvelua jatkuvasti, kun odotetaan kärsimättömänä väliaikatietoja. Kaikki tuntuvat etenevän mallikkaasti. Ensin saapuu Vesa, hurjaa vauhtia 6. osuuden yhteislähtö! Janne on kirjautunut jo viimeisillä rasteilla kilometri ennen maalia, mutta miestä ei näy eikä kuulu. Pohditaan, mitä sille on voinut tapahtua, ja olisiko Timo mennyt apuihin, kun lähestyy sekin maalia. Timo tulee maaliin ja onneksi pian myös Janne! 

Kello lähestyy puoltapäivää, kun kaikki rastit on löydetty ja koko joukkue on viimeisellä Mallasrastilla. Timo ja Vesa tuntuivat vetäneen fyysisesti lähimpänä maksimia, kun muut etenivät maltillisemmin käsijarru päällä. Vaihdetaan tarinoita omilta osuuksilta ja katsellaan meidän lopullisen sijoituksen selviämistä.

Kangasala on puheissa mukana aktiivisesti. Tämä vuosihan oli niin kuin varaslähtö, haettiin tuntumaa vasta...

Upea tapahtuma, upea tunnelma! Olen tyytyväinen, iloinen ja onnellinen, että tuli koettua! Toinen kertakin on varmasti hieno, joskaan ei yhtä ainutkertainen. Suosittelen lämpimästi kaikille!

Omia rajoja etsimässä - Kaldoaivi Ultra Trail

Näin syksyllä 2017 mainosvideon tapahtumasta nimeltä Kaldoaivi Ultra Trail. Erämaan kauneus, loputtomuus ja toisaalta raskaus herätti samantien innostuksen, joka konkretisoitui 13 tunnin polkemiseen lauantaina 11.8.2018. 

"Reitti: pitkä, haastava, raastava, äärimmäisen kaunis ja tunteita herättävä. Ei sovellu missään tapauksessa kaikille. Tämä ei ole matalan kynnyksen pyöräily- eikä juoksutapahtuma!"

Noilla sanoilla tapahtumaa markkinoitiin. Helpoksi en kuvitellut missään vaiheessa, mutta nykyään liioittelu tuntuu olevan osa markkinointia myös liikuntatapahtumissa. Joka tapauksessa tapahtuman vetovoima oli täysin vastustamaton. Laitoin viestiä muutamalle kaverille, ja sama ilmiö toistui sielläkin. Ilmoittautumiset sisään!

Ennen tapahtumaa
Päätin lisätä viikko-ohjelmaan yhden peruskuntoharjoitteen. Tai mitään viikko-ohjelmaa ei siis ole olemassakaan - olen liikkunut oman mielen ja tuntemusten mukaan, kun ultimaten aktiivinen pelaaminen loppui kymmenisen vuotta sitte. Mutta ainakin yhden parin tunnin matalan sykkeen treenin tein lähes joka viikko, ja minulle se on jo merkittävä panostus. Kävin Varalassa pyöräergometritestissä selvittämässä omat sykealueet ja ostin myös ranteesta sykettä mittaavan kellon. Näiden tarkoitus oli innoittaa treenaamaan heti alusta asti.

Talvi 2017-2018 oli yksi elämäni lumisimmista, ja tonni meni ensimmäistä kertaa rikki hiihtokilometreissä. Keväällä työväline vaihtui lähinnä maastopyörään, ja siinäkin tuli mukavia tunteja sekä rennommin että puuskuttaen.

Pitkiä suorituksia kertyi pohjalle 7 Summits Ylläs, Yö-rogaining, Pirkan Pyöräily, Tahko MTB 120 km ja Roineen kierto. Heinäkuun alkuun asti keho tuntui voittamattomalta, mutta Tahkon mutaralli muutti tilanteen. Polkeminen oli rankkaa jotakuinkin alusta loppuun. Ensimmäisen 60 km kierroksen jälkeen piti oikeasti miettiä, millainen koettelemus jälkimmäinen kierros mahtaisikaan olla. Vauhtia pudottamalla toisesta kierroksesta tuli onneksi ensimmäistä nautittavampi, mikä osaltaan lisäsi uskoa Kaldoaivin polkemiseen.

Kaldoaivia edeltävän viikon huolehdin siitä, että kertaakaan ei tullut nälkä tai jano. Torstaina ahmin hiilareita kaikista lähteistä, en vähiten karkeista ja herkuista.

Saavuttiin Utsjoelle myöhään torstai-iltana. Perjantaina tutustuttiin muutamaan norjalaiskylään ja jahdattiin Pokemoneja. Kisasuorituksen oheistapahtumia ei tule mitenkään väheksyä, jokainen reissu jättää omat tarinat elämään. Tän reissun oheismuistoja ovat mm. 24-kiloinen lohi, pulahdus Jäämeressä ja Pokemon Go.

Elämään on mahtunut massiivisia ultimateprojekteja ja arvokisoja. Niiden ulkopuolella olen valmistautunut johonkin tapahtumaan vastaavassa laajuudessa ainoastaan kerran, ja yhtenevyyksiäkin on melkoisesti. Kyseessä on vuosi 2012 ja vuorikiipeily. Siitä lisää omassa blogissaan vuorenkutsu.blogspot.fi.

Kisapäivä
Herätys viiden pintaan. Tosin mun kello on yön aikana vaihtanut Norjan aikaan, ja ilman kavereita nukkuisin tunnin pidempään. Siis nukkuisin. Joskus edeltävä yö menee levottomasti sängyssä pyöriessä, tällä kertaa nukuin sikeästi. Tukevan aamupalan jälkeen siirrytään autolla Utsjoen keskustaan, josta lähtee järjestäjän kuljetus reitin lähtöpisteeseen Nuorgamiin.

Ensimmäinen eväsleipä menee autokyydissä sääoloja miettiessä. Joku sanoo, että päivä olisi kirkastumaan päin. Olen katsonut Yr.non, Ilmatieteen laitoksen ja Forecan ennusteet useampaan otteeseen, ja niiden perusteella ei muuten ole kirkastumaan päin vielä moneen tuntiin. En kuitenkaan aloita spekulointia, tulkoon mitä tulee.

Tihkusade alkaa puoli tuntia ennen lähtöä. Jokaisella kisaajalla on mukanaan sadetakki, osa vetää sen ylleen ja osa jättää vielä reppuun. Reitti alkaa pitkällä nousulla, jossa tulee varmasti hiki. Nousun jälkeen tulee puolestaan lasku, jossa tulee varmasti kylmä. Laitan takin päälle.

Ja sitten mennään. Ensimmäinen 200 m vertikaalia taittuu huomaamatta letkan mukana. Koko joukko ahdetaan pian lähdön jälkeen yhdelle raiteelle, mikä pudottaa etenemisvauhdin varsin hitaaksi. Ensimmäisen 15 km jälkeen alkaakin sitten 110 km yhtäjaksoista erämaata. Vettä tiputtelee edelleen, ja näkyvyys on olematon. Sen lisäksi kivinen ura haastaa pitämään katseen matalalla. Nämä ovat kenties Suomen upeimpia maisemia. Kenties.

Eka huolto tulee vastaan noin 35 km kohdalla ja aikaa on kulunut noin 3,5 tuntia. Syödään lounaaksi eväsleivät ja jälkiruuaksi huoltopisteen suklaatia. Ja taas mennään, ettei tule kylmä. Tuuli yltyy ja sade samoin. Ajohousut ja kengät kastuvat, mutta varpaat ovat vielä Sealskinzin sukissa kuivat. Palelen käsistä ja tuntuma ohjaustankoon heikkenee. Muissa kirjoituksissa lämpötilaa on arvioitu 3-5 asteen tietämille, sääennusteen mukaan piti olla 7 astetta ja tuuli 7 m/s.

Ei puhuta paljoa, koska tuuli vinkuu ja pitäisi huutaa. Kukaan ei ota kuvia, koska kännykät on hankalissa paikoissa ja pysähtyessä tulisi kylmä. Poljetaan vaan. Samalla jokainen alkaa hiljalleen miettiä loppupäivän kuormittavuutta ja erilaisia vaihtoehtoja, jos säätila ei osoita yhtään lempenemisen merkkejä. 

Mitä, jos keskeyttäisin? Mitä ajattelisin siitä itse, mitä muut siitä ajattelisivat? Olisinko epäonnistuja vai voisinko järjellä kumota negatiiviset tunteet? Annan pyörien pyöriä meditatiivisesti ja huomaan ajattelevani, kuinka reitti rullaa allani ja maali lähestyy väistämättä. Tartun tähän mielikuvaan ja jatkan eteenpäin. Koen olevani vapaa. Olen erämaassa ja osa erämaata. Osa luontoa.

Pidetään oma evästauko 50 km kohdalla ja heiluttelen käsiä vinhasti. Ranteet ovat kylmyydestä ja jännityksestä jäykkänä, ja laskuosuudet tuntuvat turhan jännittäviltä ottaen huomioon, että 80 km on vielä edessä. Heiluttelusta on selkeästi apua, sillä nyt tuntuma palautuu lähes normaaliksi. Ohitellaan muutamaa porukkaa vuoronperään ja helppoa ei ole kenelläkään. 

Sade ja tuuli alkavat pian helpottaa ja mieliala kohoaa. Hytinä vei paljon voimia, mutta epäusko katoaa sadepisaroiden myötä. "Kyllä tää homma hoidetaan!"

80 km huollossa meitä pelotellaan edessä olevilla suo-osuuksilla, kun ahmitaan sipsejä ja suklaata. Muutama kisaaja jättää leikin kesken ja kaikki ovat kuulemma olleet lamaantuneina epätoivossa ylänköjen kylmyydessä. Seuraava 35 km on kuulemma reissun rankin. Ehditään tauolta ensimmäiseen mäkeen, kun takarenkaasta kuuluu kiihkeää sihinää. Se olikin reissun ensimmäinen ja ainoa rengasrikko. Onneksi nyt, eikä pahimman hytinän aikaan! Vaihdan sisäkumin ja ajan seuraavat kilometrit pelokkaana odottaen uutta rengasrikkoa.

Suon reunamilla mennään, mutta 15 km on edennyt Villen tasaisen pyörityksen vedossa kuin huomaamatta. Ensimmäinen massiivinen vedenylitys tulee vastaan 100 km kohdalla. Laitetaan saatujen ohjeiden mukaisesti pyörä yläjuoksun puolelle tukipisteeksi ja kahlataan vastarannalle. Jos joku paikka olisi ollut kuiva vielä tässä kohtaa, se olisi kastunut. Vettä riittää reiteen asti.

Pari pienempää kahluu-urakkaa tulee myöhemmin, ja sitten niitä soita. Yllättävän paljon suolla pystyy 2,4 tuuman renkaallakin ajamaan, mutta viimeinen 500 metrin yhtäjaksoinen märkä suo on täysin tekemätön paikka. Onneksi ei jaksa säästellä varusteita! Vaikka eteneminen on ajoittain hidasta ja rankkaa, nämä ovat toisaalta niitä ainutkertaisia elämyksiä, jotka arjen maastopyöräilystä puuttuvat täysin.

Viimeistä huoltoa odotellaan ja mutaa on pakkautunut voimansiirtoon niin paljon, että Tahkolla ilmenneet ketjuhuolet palaavat uudelleen. Ketjut tarttuvat eturattaaseen kaksinkerroin, ilmiö tunnetaan nimellä chainsuck. Ongelma ilmenee ainoastaan pienimmällä eturattaalla, joten luovun sen käyttämisestä ja jatkan keskirattaalla.

Viimeinen huolto on jo verrattain lähellä maalia 110 km paikkeilla Skalluvaarassa. Enää yksi tunturin ylitys ja sitten asvalttirullailut maaliin. Aika pitkä tunturi tuo on, mutta tasaisesti se maali vaan lähestyy. Viimeinen alamäki vaatii erityistä keskittymistä: irtokiviä on paljon ja tässä vaiheessa ei enää missään nimessä halua kaatua!

Harvoin maastopyörälenkillä asvaltti on iloinen yllätys, mutta nyt se on pelastus. Nostetaan tempoa, josko saatais 13 tunnin raja sittenkin alitettua. Lopulta jäädään minuutti tuosta 10 min aiemmin keksitystä aikatavoitteesta. Etukäteen arvioin aikaa kuluvan 11-14 tuntia. Kiristämisen varaa ei tällä kertaa ollut.

Ultramatkalla ei jaksa maalissa sen suuremmin ilakoida. Painetaan nyrkit yhteen ja siirrytään suoraan autolle vaihtamaan kuivaa päälle. Kylmyys palaa ja adrenaliini katoaa verestä. Järjestäjän soppatarjoilu ei oikein maita, mutta tyhjennetään lautaset ja ajellaan omaan mökkiin saunomaan. Sometellaan sen verran, että terveinä ollaan ja maaliin päästiin. Huh, olihan rankkaa!

Tapahtuman jälkeen
Päällimmäisenä on toki onnistumisen kokemus, kun tuli haastettua omaa kehoa ja mieltä melkoisen äärimmäisissä olosuhteissa. Molemmat palvelivat matkan etenemistä loppuun asti.

Mitähän seuraavaksi? Tämä tapahtuma motivoi liikkumista lähes vuoden. Seuraavia päähänpistoja odotetaan - saa ehdottaa!

Seikkailusta toipuminen on edennyt hitaasti. Mieli harhailee vielä Kaldoaivissa ja uupumus näkyy välinpitämättömyytenä arjen yksityiskohtiin. Saman ilmiön tunnistan entuudestaan aiemmista tapahtumista ja projekteista. 

Olen pelannut Pokemon Go'ta ja noussut pari leveliä. Lasten kanssa on käyty taas poke-kävelyillä sen 2016 alkuinnostuksen jälkeen!

Kiitos ajotiimille Ville ja Eki! Kiitos järjestäjät, kiitos vapaaehtoiset!

Tapahtuman kotisivu
kaldoaiviultratrail.fi

Garmin-tiedosto (nousumetrit kuulemma oikeasti 1800 m)

Järjestäjän tekemä video, jolla pääsee hyvin käsiksi tunnelmaan
https://www.facebook.com/196910197516919/posts/330284354179502