Ylläksen huiput uuteen järjestykseen

Kannattaako elämän upeita asioita ja tapahtumia toistaa, jos ne on jo pariin kertaan koettuja? Ainakin Ylläksen seven summits kannattaa. Olin mukana kolmatta kertaa ja tänä vuonna haettiin uutta näkökulmaa kiertämällä tunturit uudessa järjestyksessä. Porukka oli edellisvuonna perustettu UFO Ski Team: Tommi, Masa ja Saski.

Uusi reitti ei sinällään lisännyt epävarmuutta, koska kaikki reitit ja tunturit on kierretty moneen kertaan. Epävarmuutta kasvatti ensimmäisenä oma kunto: heräsin perjantaiaamuna kurkkukipuun ja napostelin kurkkupastilleja koko päivän ja muutaman särkylääkkeen. Iltapäivällä mukaan tuli väsymys ja voimattomuus, mikä tosin saattoi johtua myös huonosti nukutusta yöstä. Toinen epävarmuustekijä oli perjantainen lumipyry, mikä tekisi etenemisestä olennaisesti hitaampaa. Ja kolmantena tuntureihin ennustettu 10 m/s tuuli, joka puuskissa yltäisi vielä kovempiin mittoihin. Ja vielä neljäntenä vähälumisuus tuntureiden huipuilla.

Ylläs (42:17) oli selvä ykkönen, koska laskettelurinteessä ei saa skinnailla enää päiväsaikaan. Luisteltiin latu-uraa rinteen juurelle ja skinit alle, kun jyrkkä osuus alkaa. Loppunousu painettiin taas luistellen hurjassa myötätuulessa. Lasku oli jäisempi ja tuuli oli kinostanut lunta laskettelurinteeseen, joten hissuteltiin alas. Huipun jälkeen ei muita joukkueita oikein näkynytkään ennen Aakenusta.

Kellokkaan ohi laskettiin Kuerin (1:54:38) juurelle ja taas skinnaillen ylös. Viime vuonna tosin käveltiin monoilla, joten siihenkin hieman vaihtelua. Alas päin kokeiltiin yhden skinin laskutaktiikkaa ja se osoittautui varsin miellyttäväksi. Tosin jalkoja saa jännitellä ihan eri tavalla, ja sen vaikutusta iltapäivän tunteihin saattoi vain arvailla.

Kukas (3:16:25) olikin sitten todellisen uurastuksen päässä. Helpoimmaksi ja nopeimmaksi aiemmin osoittautunut Kukas ei lähestynyt Kotamajan ladulta kääntymisen jälkeen sitten millään. Latu-uralla oli 20 cm pehmeää lunta, ja eteneminen oli todella tahmeaa, ajoittain meni ihan kävelyksi. Eikä laskustakaan saanut oikein elämyksiä, kun ohiteltiin pehmeän lumen kinoksia horjahdellen.

Pyhälle (4:07:20) noustiin uutta reittiä viime vuodesta viisastuneena. Eli Kotamajalta pari sataa metriä Aakenusta kohti ja sitten toiveikkaana toisten uria seuraillen. Pyhä tuntui paljon nopeammalta kuin aiemmin, tai ainakin kevyemmältä. Laskut taas yhdellä skinillä, ja nyt viimeinenkin joukkueen jäsen oli vakuuttunut menetelmän toimivuudesta. 

Edessä oli se haastavista haastavin Aakenus (6:13:56). Tankattiin rauhassa Pyhäjärven tuvalla ja lähdettiin nousuun. Kokeiltiin yhden skinin taktiikkaa myös nousuun, ei toiminut. Mutta itsepäisinä testattiin vielä 10 min sen jälkeen, kun ensimmäiset merkit sen toimimattomuudesta oli havaittu. Tällä kertaa urat etenivät merkattua reittiä harjannetta pitkin, ja siellä tuli valehuippuja yksi toisensa jälkeen. Tuuli oli etenkin paluumatkalla armoton.

Latukone oli ystävällisesti käynyt ajamassa ladun Kotamajalle meidän seikkailun aikana, mutta ikinä tuo osuus ei ole helpolta tuntunut. Mielessä tosin kävi jo tauon skippaaminen ja oikaisu Lainiolle. Kun väsymisen merkkejä oli selvästi ilmassa, päätettiin mennä munkeille. Lähtiessä huomasin, että toisesta suksesta oli side irronnut taka-osasta. Neljästä ruuvista oli jäljellä kaksi. Yritin teippailla sidettä urheiluteipillä, mutta teipit irtosivat muutamissa minuuteissa. Jännitysmomentti kasvoi ja keskityin hiihtämään suksea suoraan eteenpäin ja välttämään sivuttaisvoimia.

Lainiolle (8:44:18) noustiin yksinäisyydessä, ja tuuli oli peittänyt muiden nousujäljet. Laskeutuessa päätettiin muuttaa edellisiltana laadittua ja tähän asti kuuliaisesti noudatettua reittisuunnitelmaa ja lähteä hakemaan suorempaa linjaa kohti Kesänkiä. Metsässä ei ollut mitenkään erityisen upottavaa, eikä metsäosuus olisi montaa sataa metriä. Laskeuduttiin ensin Kotamajaa kohti ja sitten otettiin pitkä loiva lasku kohti Hangaskurun kotaa. Ja sieltähän ura onneksi taas odotti, ja päästiin hetkeksi kovalle ladulle lykkimään.

Kesänki (10:11:40) oli suoraviivainen ja nopea, tosin Lainion tapaan hyvin kivikkoinen huipulta. Helpotus oli käsinkosketeltava, kun jäljellä oli enää yksi merkittävä nousu. Kellokkaan nousussa nähtiin muita joukkueita, ja saatiin aina lisävoimaa ohittaa vielä yksi. Tosin vauhdista ja tekniikasta arvattiin, että nämä olivat viiden tai kuuden huipun joukkueita. 

Maalissa kirjattiin uupuneina ajassa 10:57:55. Oma Garmin oli sammunut matkan varrella, mutta Matin Sports Tracker oli kirjannut 69,7 km. Sidekin kesti maaliin asti ja kaikkien voimat riittivät koko reissun. Ei tullut tänä vuonna tunturit helpolla saati halvalla. Tai tunturiosuudet kulkivat ihan mukavasti, mutta ladulla oli rankkaa. Oma kunto ei ollut ihan 100 % ja toisaalta olosuhteet olivat eittämättä raskaat.

Mitäs ensi vuonna sitten? Tapahtuma on varmaankin liian upea ohitettavaksi. Lähtisikö kokeilemaan randosarjaa ja suorempia reittejä, lähtisikö parisuhdehiihtämään 5-6 huippua, yrittäisikö uusia nopeusennätyksiä ja rajojen hakemista vai jatkaisiko vain tutulla rennon letkeällä tyylillä?

Viime vuoden blogikirjoitus https://vuoreksenveto.blogspot.com/2018/04/seitsemantena-paivana-ei-levata-7.html

Tapahtumasivut 7summits.fi

Tulokset https://docs.wixstatic.com/ugd/c64ad2_068240ddc32546c38e8d629f6eb9fc3d.pdf