Maastopyöräilyuran kaksivuotisjuhlia tuli vietettyä Kolin mtb -kilpailussa 23.9.2017. Kavereiden kanssa pohdittiin sopivia ajankohtia jonkinlaiselle pyöräviikonlopulle ja Facebook-mainonta osui täydellisesti aikatauluun. Kohde oli hieman turhan etäinen, mutta jos ei ole valmis näkemään vaivaa reissaamisen muodossa, jää moni hieno kokemus saavuttamatta.
Tapahtuma oli kyhätty pystyyn pilottikokeiluna seuraavalle vuodelle, ja kuukauden ilmoittautumisjakson aikana tapahtumaan oli ilmoittautunut noin 45 pyöräilijää. Kansallispuistoalueelle ei ollut asiaa, joten reitti kierteli lähinnä kosteita latu-uria pitkin 55 km ympäri metsiä. Toiveissa kuulemma on, että 2018 järjestetään suuremman kokoluokan tapahtuma ja että reitti kulkisi kansallismaisemissa.
Kisa starttasi klo 12.00. Siihen mennessä oli tankattu tukeva aamupuuro ja vielä pikapastat tuntia ennen lähtöä. Meidän piti aloittaa reipasta retkivauhtia omalla porukalla, mutta pian lähdön jälkeen oli syke korkealla ja hengästys päällä. Ville ja Eki painoi jossain edessä, me sotkettiin Jannen kanssa perässä. Ekaan huoltoon oli noin 10 km matkaa ja siellä todettiin, että Janne ei ole enää porukassa mukana. Jatkettiin matkaa.
Toinen kymppi sujui suht mukavasti, 29-tuumainen rullasi mudassa kelvollisesti ja voimia oli hyvin. Reitin puolivälissä oli ehkä hienoin polkupätkä, kun kierrettiin Valkealampi ennen kääntymistä paluumatkalle ja sen uuvuttaviin nousuihin. Kostean pehmeä ja loputtoman pitkä nousu 30 km kohdilla alkoi uuvuttaa, ja jaloista tuntui katoavan tehot totaalisesti. Loppumatka menikin sitten kramppien pelossa ja huolloissa tankkasin sekalaisesti banaania, rusinaa, urheilujuomaa ja geelejä.
Kymppi ennen maalia Eki irtosi meidän kolmikosta pitkässä nousussa. Ville yritti hieman vastata, mutta omat jalat ei mahdollistaneet minkäänlaista reagointia. Fiilikset omasta jaksamisesta vaihtelivat melkoisesti. Ylämäen koittaessa usko loppui nopeasti ja pienen tasaisen rullailun jälkeen kuvitteli olevansa taas täysin palautunut. Jos olisin jäänyt tässä kohtaa yksin, viimeinen kymppi olisi ollut vieläkin pidempi.
Ekin mentyä menojaan Villekin taisi tuumata, että yhdessä on kivempi ajella ja jatkettiin sitten kimpassa matkaa eteenpäin. Muita pyöräilijöitä ei näkynytkään enää viimeisen tunnin aikana. Reitin loppuosassa oli talutusnousu laskettelurinteen päälle ja sitten jyrkkä lasku sieltä alas ennen maaliin johtavaa polkuosuutta. Väsyneenä ajaessa yrittää selvittää polulla olevia esteitä minimivaivalla, kun hyvissä energioissa jaksaa yrittää hankalaakin maastoa kerta toisensa jälkeen. "Viimeiset viisi kilometriä on aina pitkät niin".
Itsensä haastaminen palkitsee lajista riippumatta. Kestävyysurheilijaksi en itseäni koe, mutta yllättävän hyvin tuo pitkä pyöräilykin sujui. Reitti itsessään ei ollut kovin kummoinen - olen ajanut paljon elämyksellisempiä polkuja kotimaastoissakin. Merkittävää yhteenkuuluvuutta en muiden maastopyöräilijöiden kanssa kokenut, mutta muutamat kisaajat tulivat kyllä reitin varrella tutuiksi. Aktiviteettiviikonloput sen sijaan on elämän suola, eli kokonaisuudessaan mahtava reissu!
Uusi eturistiside on jo monta viikkoa vanha, jee! Ja hommat etenee!
Kun eka viikko oli mennyt maatessa, niin
viikolla kaksi aloitin puoliksi jo työhommiakin - alkuviikosta etänä kotoa ja muutamia tunteja päivässä. Pää toimi vielä hitaasti ja istuminen sattui.
Yhtenä aamuna kahvinkeitin oli rikki, joten kahvinhimo ajoi raukan myös ensimmäistä kertaa "ulos" eli autolla kilsan päähän kahville 😂. Automaattiauton ajaminen oli yllättävän helppoa - vaikeintahan on päästä autoon sisään ja sieltä pois!
Back to work!
Paras motivaattori
Loppuviikosta tein keppien kanssa jo asiakkaalla pari melkein täyttä päivää, mutta takareisi ei oikein kestänyt istumista, ja muutenkin jalat turposivat kun niitä ei joka välissä ehtinyt nostella ylös lepäämään. Saati että jäitä olisi ollut aikaa pidellä polvella. Ja jumpat piti toki ehtiä tekemään aamuisin ja viimeistään heti työpäivän jälkeen. Haasteellista, mutta mahdollista.
Ulkoliikuntaa
Kahden viikon kohdalla käytiin jo pakohuoneilemassa kaupungilla ja hienosti siinä kepit unohtuivat lukkojen ja pulmien kanssa touhutessa.
Eka fyssarikäynti oli reilu kaksi viikkoa leikkauksesta. Ihan hyvältä kuulemma näytti jalan taipuminen ja suoristus. Käski jatkaa samoja harjoitteita ja vähitellen jättää keppejä pois. Opin, että parempi kuitenkin kävellä kepeillä kuin kauheasti ontua, se voi muuten jäädä päälle.
Aluksi tuntui mahdottomalta ajatukseltakin astua jalalla ilman keppejä, mutta äkkiä se siitä lähti sujumaan kun kokeneemmat kannustivat. Kolmannen viikon lopulla ne seisoivat lähinnä koristeena ovenpielessä. Kävely on hidasta, mutta sujuu jo melko hyvin.
Tästä jatketaan kohti seuraavia etappeja - pikkuhiljaa ohjelmaan saa ottaa jo kohta kyykkyjä ja muitakin jumppaliikkeitä, jotka tuovat kaivattua vaihtelua.
Alkuvuodesta sain taas tarpeeksi polviongelmista. Aiemmin terveenä ollut polvi otti nokkiinsa kovemmasta treenistä ja talven peliviikonloput olivat tuskaa, vaikka itse peli kulki mielestäni paremmin kuin vuosiin.
No, kävin sitten ortopedillä ja magneetissa. Tullessani kuulemaan tuomiota oletin, että tässä on varmaan joku kierukkavamma tälläkin puolella. Ja että toivottavasti sitä ehtisi hoitamaan niin, että olisin kunnossa nopsaan. Kesällä kun oli tarkoitus lähteä rantaultimaten mm-kisoihin mixed masters -sarjaan ja olin tätä projektia odottanut innolla. Lennot ja muut kaikki tietty jo buukattuna.
Ortopedin aloittaessa "tässä kuvassa olikin aika iso yllätys...kato kun tässä kohtaa on normaalisti eturistiside..." tajusin heti että ei *ttu, ei. Ei oo todellista. Älä sano.
Meillähän on Tampereella Ufon naisilla tyyliin puolet jengistä käynyt saman läpi joten tiesin tästä ihan liikaa. Otimme jengillä fyssarin treeneihinkin käymään läpi meidän alkulämppiä ym. selvittääksemme miksi näitä perhanan eturistisiteitä paukkuu juuri meidän jengissä enemmän kuin muilla. Ja siinä mä olin Terveystalon aulassa, laittaen joukkueen whatsappia laulamaan, että arvatkaas mikä mulla on rikki... uskomatonta.
Ortopedin mukaan kyseessä oli vanha vamma eli n. 1-2 vuotta sitten. Mitään yksittäistä vammaa en todellakaan muista eikä polvi ollut turpoillut jne. Kerrassaan mysteeri. Olin siis hienosti pelannut ainakin vuoden ilman tuota ristisidettä ilman mitään tukia. Ilmankos se oli vähän hankalaa...
Leikkaus oli 50/50, koska polvella pystyi hyvinkin elämään ja urheilemaankin, mutta ei kuitenkaan ihan niin kovaa/kaikkea, mitä halusin. Mä en halua selviytyä, vaan seikkailla!
Polvi oli kuitenkin sen verran kipeä, että jättäydyin mm-biitsikisoista ulos turistiksi, samoin kesän sarja jäi väliin 🙁. Yyterissä pääsin sentään tekemään debyytin HUH:issa, vallan hauskaa oli eikä jalka juurikaan kipuillut. Hiekka on ihanaa!
Leikkaus tehtiin vihdoin pe 25.8. ja meni erittäin hyvin. Takareidestä siirrettiin jännettä ja ulkokierukasta poistettiin samalla revennyt osa. Kun olin puudutettuna, ortopedi vielä testasi jalkaa ja totesi, että on se todella löysä ja että oli oikea päätös leikata. Fyssari oli samaa mieltä. Kotiin pääsin samana iltapäivänä eikä tästä julkisen terveydenhuollon Hatanpään leiko24:sta jäänyt muuta kuin positiivista sanottavaa. Läppä lensi ja huumori oli mulle sopivan roisia 😀. Ihania ihmisiä. Ortopedi toivotti tervetulleeksi tekonivelleikkaukseen sitten joskus ja totesi, että tässäkin sun elämä on pilalla seuraavat puoli vuotta vähintään 😂.
Kahvia!!! Ja ruokaa, mutta ennenkaikkea kahvia.
Muutamaksi ekaksi päiväksi oli tarjolla hyvät tropit, joten asetuin sohvalle palveltavaksi. Jumppailin ja pidin jalkaa todella paljon koholla jääpussin kanssa, jotta turvotus vähän vähenisi. Sunnuntaina oli nätti ilma, joten käppäilin kepeillä vähän ulkona ja jumppasin käsiä kahvakuulan kanssa nurtsilla kiipeilypatjan päällä. Pääsin myös suihkuun 😀.
Jalka pari päivää leikkauksesta
Perhe oli kotona ja piti seuraa, ja siinä menikin koko viikonloppu ja vielä maanantai kaupan päälle (pojat ja Tommi tekevät "hommia" nelipäiväistä viikkoa). Aika meni nopsaan ja kipuja oli vähän, maanantaina otin enää vain buranaa ja panacodin vain yöksi ja jätin sairaalasta saamani lisälääkket käyttämättä.
Tiistaina koitti "arki" eli pääsin harjoittelemaan itsenäistä elelyä kotosalla. Kirjoittelin vähän blogia, luin kirjaa ja jatkoin lepo-jumppa-kylmäkoho-linjaa. Yöt ovat menneet hyvin, mutta kyllähän nuo lääkkeet ja muut väsyttävät sen verran, että minkään järkevän homman tekeminen on miltei mahdotonta. Lisäksi takareiden kipu ja mustelmat sekä leikatun jalan jäykkyys/taipumattomuus estävät istumisen melkein kokonaan, eli en osannut kuvitella läppärin yhdistämistä tähän hommaan ihan vielä.
Keskiviikosta eteenpäin sää oli sateinen, joten haaveilemani ulkoilut jäivät aika vähäisiksi. Pari kertaa päivässä postilaatikolle ja takaisin. Onneksi pari ystävää kävi myös ilahduttamassa rampaa.
Alkaa mustelmat tummua
Torstaina ja perjantaina oli pakko tehdä jotain pakollisia työhommiakin, mm. asiakasprojektin seurantaa sen ollessa juuri kriittisessä vaiheessa. Miten tämäkin sattui osumaan just sille viikolle, kun puolentoista vuoden it-projekti on juuri käyttöönottovaiheessa! Argh! Pikku stressi vaan. Istuminen onnistui edelleen huonosti, mutta pieniä hetkiä pystyin satulatuolilla olemaan.
Lauantaina kepittelin jo lasten leikkarillekin pari kertaa, eikä jalkaa tarvi enää niin paljoa lepuuttaa ja pitää koholla/kylmältä. Turvonnut se on edelleen, eikä todellakaan taivu kuin ehkä just sen 90astetta, mutta menee mielestäni ihan suoraksi jo. Buranaa enää yöksi, panacodit jätin.
Ens viikolla takaisin töihin, etänä toki ja silleen oman fiiliksen mukaan, lepo ja jumpat muistaen. Kepeillä ajattelin köpötellä vähän taas pidempää matkaa ja josko sitä vaikka ihan poistuis kotoa esimerkiksi kauppaan tai silleen, niinku ihan vaikka ihmisten ilmoille 😀.
Keväällä meinasi käydä hassusti, kun unohdin ilmoittautua kesän kohokohtaan eli Ruoveden sennuleirille heppailemaan. Sitten sain kuulla, että se on täynnä. Täynnä? Siis mitähäh? Järkytyksestä toivuttuani huomasin Katjan kavioliitto-blogissa mainoksen "entisten ponityttöjen" leiristä Wanhan koulun tallilla. Ketään en sieltä tunne, mutta mitäs se haittaa. Ilmo sisään ja eiku kesää odottamaan!
Leirin lähestyessä tajusin, että Keitele on, no, hmm, hieman kaukana. Että maanantai-aamuksi yhdeksäksi sinne heti Yyterin biitsiturnausviikonlopun jälkeen? Not happening. Onneksi sain luvan saapua vasta klo 11 ja lisäksi lainaan Tommin porukoiden kesäbemarin. Sovimme myös, että perhe tulee kyläilemään samoille suunnille keskellä viikkoa, ettei ihan ikävä pääse yllättämään.
Hullua porukkaa sieltä löytyi! Kuva: Aila Roivainen
Puolimatkassa kohti päämäärää bensa loppui ja luulin jättäneeni lompakon kotiin, kun sitä ei käsilaukusta löytynyt. Hetken panikoinnin jälkeen se löytyi kassista, jossa sen ei pitänyt olla. Olin myös edellisiltana yrittänyt laittaa tonnikalaleivän eteiseen valmiiksi aamua varten. Huah.
Heti alkuun leirillä oli vuorossa kouluvalmennusta, jota tuli pitämään Mari-Tiina Jääskeläinen, "Maru". Työkoneiden arvonta ei sujunut ihan omaan makuuni, kun molemmille tunneille oli nimetty suokit alle (no ei, en oikeen ole fani, vaikka näissäkin on poikkeuksia kuten mm. Riamu 😁). Ihan mukaviahan nuo maanantairatsut olivat, mutta ehkä hieman kesäterässä. Ja kun edellisen vuoden olen ratsastellut Allilla, niin tietenkin ekan tunnin hepan nimi oli Alli. Ja tokan tunnin Elli. Niin suloista.
Illaksi päästiin rantasaunalle uimaan ja savusaunomaan, ja yöksi päädyin pikkutallin ylisille. Korvatulpat korvissa uni tuli hyvin, aamulla herätys tosin kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan. Ja joka aamu klo 8 joogaamaan! Meitä leiriläisiä viihdyttämään ja palvelemaan olikin valjastettu suurinpiirtein koko kylä. Joogaopen lisäksi Turve-Satu hoiti jalat ja Yrtti-Jyrki teki kylvyt ja juomat. Ja sen veli lämmitti saunat. Ja tietenkin koko ajan oli tarjolla käsittämättömän hyvää ruokaa. Ai ihanuutta.
Yrttipalju ja juoma tekeytymässä. Kuva: Anna-Leena Pellikka
Tiistaina paikalle saapui estevalmentaja Kuopiosta, Tuomas "tsemppi" Jauhiainen. Hevosarvonnassa parempi säkä - sain tallilla kesälainassa olevan Filun, jolla hyppykapasiteettia riitti. Aamutunnilla treenattiin puomin avulla lähestymistä okserille ja iltapäivästä erilaisia kaarevia teitä ja käännöksiä. Olin jostain syystä päätynyt "sporttihevosten" ja yli metrin luokkia kisaavan nuoriso-osaston kanssa samaan ryhmään 😱! Valmentaja oli kuitenkin äkkiä tilanteen tasalla ja hienosti keksi meille kaikille omaan tasoon sopivia tehtäviä. Siis mun mielestä ihan aivan liian kauhean isoja esteitä. Filu kuitenkin liiteli kaikista hienosti yli, välillä vähän kaukaa ja iiiisosti ja innostuen, mutta suurella sydämmellä. Pysyin kyydissä ja olin kuulemma kuin hangon keksi joka esteen jälkeen. Näillä fiiliksillähän elää taas vuoden eteenpäin!
Ihana Filu
Tiistai-iltana pojat ja Tommi tulivat visiitille, mutta vesisade ei oikein innostanut pihaleikkeihin, joten hipsimme pikku perhepetiin Lossisaareen yöksi. Muut leiriläiset nauttivat sillä välin Yrtti-Jyrkin loihtimasta kylvystä rantasaunan paljussa.
Keskiviikkona ensin aamutunti koulua Ampalla, ja iltapäivästä Katjan working equitation -tunti, jossa avasimme portteja, peruutimme, pujottelimme, seivästimme jalustinta ym. Humputtelin hyväntuulisesti ilman satulaa Ellillä. Osa porukasta kävi uittamassa heppoja. Jutuista ja ilmeistä päätellen oli ollut hieno kokemus.
Yrttikylpy jaloille
Torstaina Tuomas tuli taas tsemppaamaan. Aamun tunnilla sain hypellä ihanalla Herttualla jumppasarjaa, jossa viimeinen okseri nostettiin lopulta sinne 110cm korkeuteen. Silmät kii ja sinneppäi, huu! Hyvä heppa, hyvä mä!
Iltapäivällä tehtiin vielä rataharjoitus, johon sain taas Filuhevosen (tai Tuomaksen sanoin "villihevosen"). Rata lähti hyvin käyntiin, mutta yksi tiukka kaarros vei meidät hieman lähelle estettä ja kuulemma hienosti joustivat nuo joustopuomit, kun heppa pysähtyi mutta minä en! Takas selkään ja uudestaan, ja siitä kivasti maaliin asti. Hyvä fiilis jäi, vaikka alas tulinkin. Erikoiskehut vielä valmentajalle, oli super kannustava ja ihana. Oli kyllä hienoa päästä pitkästä aikaa hyppimään ja vielä normaalia isompia esteitä. Kiitos kaunis tästä mahdollisuudesta.
Torstaina illasta meille oli järkätty leirin viimeisen illan kunniaksi vielä ihana grilli-ilta vaaleanpunaisine kattauksineen, skumppineen ja vaahtokarkkeineen! Ja tietenkin nautimme sen monta päivää haudutetun kaikenparantavan super-yrttijuoman. Siitä vielä festaribussilla kohti Jokinotkon karjatilaa, johon kylä oli kokoontunut kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan kesäillan tunnelmasta.
Oo mitä skumppaa!
Jokinotkolla illan hämärtyessä
Viimeisen leiripäivän kunniaksi valitsin issikkaretken, jossa talsimme pari tuntia pitkin ihanaa suomalaista maalaismaisemaa - metsää, rantaa, peltoa, kukkaniittyä. Sää oli upea ja heppa tasainen. Heppailu kuitenkin vielä jatkui, kun iltapäivällä leirikisassa ratkottiin porukan paremmuus working equitation -tehtävillä. Hupsuttelin Prinssillä ilman satulaa. Kisassa meidän kohtaloksi koitui L-peruutus ja ruusukkeet jäivät saamatta, muut tehtävät mentiin hienosti ja vauhdilla. Hauskaa oli!
Eipä siinä viikon aikana paljoa ehtinyt maailmaa murehtia eikä työasioita pohtia. Uusia tuttuja, ihania ihmis- ja hevosystäviä tuli taas liuta. Voi että, kun ihmiselle tekee tälläinen niin hyvää! Menkää, osallistukaa, kokeilkaa, rohkeasti. Suosittelen :-).
Maastopyöräily on vahvistanut asemaansa Ylläksen kesäaktiviteettina. Viikkoa ennen meidän reissua pyöräily päätettiin sallia kaikilla kansallispuiston poluilla. Reittitarjonta moninkertaistui hetkessä.
Ylläksen tunturit ovat tuttuja talviasussaan, mutta nyt paljastui totuus latu-urien alla: suota ja kosteikkoa (jänkää) riitti.
Ylläksen kierto aloitettiin polkemalla Isomettän nousu, joka oli fyysisesti rankka, mutta teknisesti tylsä. Ylläsjärven puolella alkoi kiipeäminen kohti Ylläksen ja Keskisen laen välistä solaa, ja polku muuttui melkoiseksi rakkakivikoksi. Nousu eteni osin taluttaen, osin polkien. Laskeutuminen Kellokkaalle eteni suht vauhdikkaasti laskettelurinteen polkua ja huoltotietä pitkin.
Ylläs-Levi (kartta) oli ehkä odotetuin reitti ennakkoon, eikä jättänyt ollenkaan kylmäksi. Aloitettiin Äkäslompolon kylältä, ja kevennettiin reittiä säästämällä Kellokkaan lasku ja Kukas myöhemmille päiville. Kotamajalle mentiin latu-uraa kahta kaistaa katsellen hiljalleen avautuvia maisemia. Kotamajalta lyhyen siirtymän jälkeen alkoi ehkä reitin hienoin single track Lainion kyljessä. Pyhäjärven kodalle asti oli hienoa polkemista. Yritettiin siitä pari sataa metriä kisareittiä "Aakenuksen kivikkoa" kohti, mutta luovutettiin suon edessä ja ajettiin tekninen pätkä takaisin.
Parin tiesiirtymän jälkeen alkoi pitkä ja puuskuttava nousu, tällä kertaa ihan polkua pitkin. Loppuosalla tieosuuksia oli enemmän, välissä haastavia mutalammikoita, joissa oli vähän voitettavaa, mutta paljon hävittävää. Leviltä meidät kävi noutamassa Mikon taksi hintaan 110 e (kolme miestä ja kolme pyörää).
Äkäskeroa oli suositeltu sekä Pallaksen matkailuneuvonnasta että Pallas-Ylläs MTB Trails -sivulla. Mitään reittiä ei ollut merkittynä maastopyöräkarttaan, koska kartan painamiseen aikaan ajaminen retkeilyreiteillä oli vielä kielletty. Ajettiin autolla Peurakaltion kämpälle ja aloitettiin talutuspainotteinen nousu Äkäskerolle. Laella oli mahtava singletrack, jolla päästeltiin iloisesti pysähdellen välillä ihastelemaan maisemia.
Alastulo pohjoispäästä oli vauhdikas ja enimmäkseen ajettava. Sieltä Äkäsmyllylle asti sai keskittyä pyörän hallitsemiseen ja esteiden kiertämiseen - oikeaa maastopyöräilyä siis! Myllyltä Peurakaltioon oli tieosuutta, jonka olisi ottanut mieluummin reissun alkuun kuin loppuun. Ehkä seuraavalla kerralla käännetään ajosuunta!
Luosun lenkillä tutustuttiin suolla ajamiseen. Ensi kosketuksella pyörä vajosi hieman, ja kuvittelin jo selvittäneeni ensimmäisen osuuden tyylipuhtaasti. Kun yritin nostaa eturengasta ylös, se painuikin kohti syvyyksiä. Käsilläseisontatauon jälkeen matka jatkui kuivin kengin ja märin hanskoin.
Tuntuma suohon parani lukuisten pätkien jälkeen. Tasainen vauhti pienellä vaihteella oli avain menestykseen. Märältä näyttävät kohdat eivät välttämättä olleet yhtään märempiä kuin kuivalta näyttävät mättäät suon keskellä. Kruunattiin reissu Kellokkaan laskulla, jossa välillä lasketeltiin vauhdilla tasaista polkua ja yhtäkkiä taas ylitettiin mutalammikoita ja soita. Tämä lasku kannattaa ehdottomasti kokea!
Samalla reissulla todettiin, että kaikki reitit eivät ole yhtä hyvin opastettuja kuin toiset. Luosun suunnalla merkinnät olivat harvassa, ja yksikin reitiksi merkitty polku käytännössä olematon sähkölinjaa seuraava varvikko.
Kukas on suosikkituntureita talvella, eikä jättänyt kylmäksi kesälläkään. Maastopyöräreitti nousee enimmäkseen hyvin sorattua baanaa, jokseenkin rankkaa sellaista. Maisemat huipulta ovat vertaansa vailla, kun sieltä näkee kaikki tunturit. Mielissämme palattiin 7 summitsin tunnelmaan ja kelattiin Villen kanssa silloin kuljettu reitti läpi.
Jatkettiin Äkässaivon suuntaan ja matkalla oli monenlaista: talutettavaa nousua, vauhdikasta kivikkolaskua, isoa metsätietä jne. Äkässaivon jälkeinen reitti parkkipaikalle oli hienoa polkua, sitten olikin useamman kilometrin tiesiirtymä Sportian myyjän vinkkaamalle poroaidan vieressä kulkevalle polulle. Ja hieno polku oli sekin, kapea singletrack loivilla pinnanmuodoilla. Maisemia ei ollut, eikä niitä olisi ennättänyt katsellakaan. Hieno paluureitti takaisin Äkäslompoloon! Polku lähti noin kilometri Elämänluukun risteyksestä pohjoiseen erkanevalta tieltä.
Kokonaisuudessaan mahtavat neljä päivää, ja kaikenlaista tuli nähtyä, koettua ja opittua. Seuraavalle kerralle jäi varastoon DH-puisto ja lukuisa määrä seuraavaan maastopyöräkarttaan varmasti ilmestyviä polkuja, kunhan reittinikkarit ennättävät niihin tutustua!
Ajankohtaisinta tietoa Ylläksen maastopyöräilyistä on varmasti saatavilla sosiaalisesta mediasta, johon muutama linkki alla. Reittikartat päivittyvät varmasti ensi vuodelle ja aion varmasti tilata kartan silkkaa uteliaisuuttani, jos ei muuten. Kartan saa muuten tilata Ylläksen matkailupalvelusta hintaan 6 e + posti. Meidän kokemuksista saa kysellä lisää myös!
Alkukesän vihreys, illan viileys, pieni jännitys ilmassa. Edessä yö-rogaining maastopyörän selässä. Mukana myös kaksi rookieta. Näin voi sanoa, koska itsehän kokonaisen kahden rogainingin kokemuksella painin muka jo vahvasti kokeneiden sarjassa, vaikka pyöräilykokemusta ei muutoin ole juuri lainkaan. Päässä pyörii, että mitäköhän tästä taas tulee. Ja sekunnin päästä, että TÄÄ ON NIIN HIENOO!
Rasteja iltakahdeksan aikaan jaettavalta kartalta löytyy taas läjäpäin (joku sata?), ja reitin valinta on vapaa. Joukkueemme älyllinen osasto kokoontuu pistelemään neuloja, ja kierittämään lankaa niiden ympärille. Pian hahmottuu reilun kuudenkympin kierros - sekin olisi ennätysmatka mulle pyörän selässä ikinä. Aika lailla mietityttää että näinköhän keho ja mieli tuon kestää. Ja nyt on kumminkin yö. Ja tässä maastopyörässä ei edelleenkään ole akkua. Eväätkin on jo melkein syöty...
Lähdössä klo 22 on mukava fiilis, väki hymyilee ja pam, matkaan. Ekalle rastille Nurmen suunnille ajetaan letkassa ja juostaan pyöriltä rastille. Naureskellaan jonkun muun tiimin kanssa, että hölkätään tässä alkuun näön vuoksi, jos vaikka sattuu olemaan videokuvaaja paikalla. Kohta porukan rookiet painavat eteenpäin soratietä kuin Tommi Mäkinen konsanaan, ja mä meinaan, että tätä vauhtia en jaksa edes tuntia.
Tohinaa
Lähdössä vielä niin reipasta että
Matka jatkuu kohti Havistenjärveä. Kiitos meidänkin puolesta sille pikkutytölle, joka huutelee ennen hevoslaitumia, "saa mennä". Olisi muuten voinut tulla pikku mutka matkaan. Hepat innostuvat, kun pari tiimillistä pyöräilijöitä päästelee menemään laidunten välistä. Hetken päästä joukkueemme ei-niin-tekninen-polkija-osasto tuskastelee, että vähän on pientä ja kivistä polkua, o-ou. Ralli-Paatolatkin joutuvat sentään vähän hidastamaan. Havistenjärven rasti on idyllinen ja tässä pidetäänkin eka pieni suklaansyöntitauko. Ralliväki on edelleen yli-innokkaina ja mä en meinaa ehtiä pissatauoltani kaivamaan yhtään suklaata, ku "mennään jo!".
Suinulan kautta ajetaan ihastelemaan auringonlaskua Haralanharjun näkötornille, johon otetaan varma reittivalinta tietä pitkin ja lasketellaan kivaa sorapolkua alas seuraavalle rastille. Siirtymä kohti Kangasalaa alkaa. Nyt on pimeä ja kylmä. Kaivetaan hanskaa ja evästä. Välillä poljetaan hiljaisuudessa ja sitten tsempataan toisiamme. Kohta päästään nousemaan harjulle, eiköhän siinä lämpene. Harjun näkötornille johtava mäki löytyykin puolivahingossa, ja työnnämme pyörät ylös suoraan tornin juurelle. Peesaamme isä-poika-yhdistelmää, jossa poikakaan ei ehdi suklaastaan nauttia koska "mennään jo!".
Harjun päällä kaikki ei mene ihan putkeen. Otamme kivikkopolun kohti seuraavaa suppaa sen sijaan, että vetäisimme vauhdilla isoa keskibaanaa, how dumb. Lamppuja sammuu, säädetään, kaikki haluavat syödä suklaata ja käydä pissalla ja taas säädetään. Ysille valutaan mäkeä alas ja tullaan nelinkontin takaisin. Suorin reitti paras reitti! Kyötikkälän kentällä katsomme vielä vääriä rastimääritteitä ja karttakin jää pyörille. Ärsyttää kaikki ja kaikki. Rastia ei meinaa löytyä. Se olikin suppa, ei kukkula. Ops. Heippa harju, onneksi jäät taakse!
Uudella asenteella kohti Holvastia ja Linnainmaata. Matkalla tehdään vaihteeksi hyviä reittivalintoja, vaikka pikkupolulle taluttamaan välillä päädytäänkin. Olemme lähdössä miettineet, että Kaupin lenkki voidaan jättää väliin, mutta kun aurinko alkaa nousta, nousee meidänkin mieliala. Päätämme siis polkea vielä Hakametsän kautta Kauppiin. Hyvä päätös.
Joukkueemme paikallisosasto navigoi helposti asuinaluerastit ja pääsemme Kauppiin hyvässä vauhdissa. Täällä taas vähän sekoillaan, kun luetaan rastimääritteitä huolimattomasti ja kanuunarastia ei meinaa löytyä, vaikka seistään vieressä. Kaupin mäet tuntuvat kuitenkin helpoilta kun katselemme vieressä hölkkääviä/käveleviä tossusarjalaisia ja homma etenee kohti Niihaman majaa. Siellä ehditään vielä kunnon puurolle ja lätylle ennen loppurutistusta.
Tokavikaa viedään
Päätetään napsia loppumatkasta vielä pari isoa ja oletettavasti helposti löytyvää pisterastia ja ne tupsahtavatkin eteen puoli-ilmaiseksi. Lisäksi tuntuu, että mennään koko ajan alamäkeä, miten tää on mahdollista! Maalissa leimataan noin kymmentä yli viisi eli hyvissä ajoin ennen dedistä. Kukaan ei ole pyörtynyt eikä ketään edes kramppaa - jotain on aiemmista opittu.
Joukkueen leimausosasto on vähän sekoillut ja tulosten korjaus kestää seuraavalle viikolle, mutta lopulta päädymme upeasti 168:aan pisteeseen, jolla heltiää niinkin hyvä kuin 29. sija 70:n pyörätiimin joukossa (katso kaikki tulokset ja meidän erittely). Ja sekajoukkueista olemme vissiin peräti viidensiä. Aika hyvä hei!
Kilsoja reilu 66 ja aikaa meni vähän päälle 7h. Taas lyötiin mun omat enkat sekä kilsoissa että urheilusuorituksen kestossa. Polarin mukaan palautumisaika on kahdeksan päivää, että sellasta.
Reittivalinta osui jälleen kerran mielestäni melkein nappiin, eikä juuri missään kohden jääty arpomaan. Paria pikku harhailua lukuunottamatta rastitkin löytyivät hyvin. Kunnon projektipäällikön tapaan kirjaan lessons learned -kohtaan kuitenkin oppeina seuraaville kerroille mm. että edelleenkin ne rastimääritteet kannattaa lukea tarkkaan ja kartta ottaa mukaan tietyille ei-tienvieressä sijaitseville rasteille, suklaat ja muut syötävät pitää laittaa helposti saataville ja varalamppuja kannattaa mukana olla.
Mutta mulla oli NIIN KIVAA, toivottavasti muillakin! Kiitos matkaseuralaisille Tommi, Arska ja Timo. Ja tietenkin lähetämme kiitokset kisajärjestäjille ja odotamme taas ensi kertaa :).
Blogissa ei vielä olekaan kauheasti juteltu heppailusta. Ja kun toukokuulle sattui osumaan sopivasti sekä viikonloppuleiri että kisat, ja vielä tapahtumarikkaita molemmat, niin tässä se nyt on, ihan eka heppapostaus tähän blogiin!
Olen onnekseni päässyt mukaan erittäin mukavaan ja ennenkaikkea hauskaan, huumorintajuiseen porukkaan, jonka kanssa käymme Ruovedellä muutaman kerran vuodessa viikonloppuleireillä. Juu, ihan aikuisten kesken. Siellä me "ponitytöt" saamme hevostella (enemmän kuin kroppa jaksaisi!) ja nauttia ruoasta, yhdessäolosta, saunasta ja mahtavasta Ruhalan maalaismiljööstä. Porukka hieman vaihtelee leiristä toiseen, mutta tunnelma pysyy.
Yksi oleellinen osa tuollaista sosiaalista ratsastushommaa on spekulointi ja analysointi. Spekuloidaan ennen tunteja, että kuka saa minkäkin hepan. Ja jos toiveita on esitetty (onneksi sitä ei sentään enää tehdä piirtämällä hevosten nimiä ja sydämiä listaan ;-)), niin sitten jännätään, että saako sen mitä toivoi. Illalla joku juoksee tallille hakemaan seuraavan päivän listan. Sitten spekuloidaan, että miksi kukakin sai minkäkin hepan ja mitenkähän kaikki nyt sitten pärjää. Ja tuntien jälkeen päästään tietenkin oikein kunnolla asiaan, että miten mikäkin heppa meni/tuntui/näytti. Pääasia kuitenkin on, että kannustetaan ja kehutaan toisiamme ja nyökkäillään. Ja hymyillään tyhmän onnellisina ja väsyneinä. Myös siinä vaiheessa, kun päivän aikana kuvatuilta videoilta näkyy kaikki, ihan kaikki, vieläpä kuin hidastetussa moodissa.
Tän vuoden kevätleirillä perjantain ratsuksi sain uudehkon Lissun, jolla ei kauheasti vielä ollut tunteja takana ja lähinnä se oli ollut opettajien ratsutettavana. Olin tätä ounastellutkin, sillä olin Lissua jo pari viikkoa ennen leiriä päässyt irtotunnilla (kiitos Tiina M. lahjasta!) kokeilemaan. Siellä me kaahoteltiin pitkin poikin, eikä kovin montaa askelta menty suoraan. Laukkaosuudessa opettaja ymmärsi viisaasti siirtyä pois tuoliltaan. Lissu ei meinaan ollut sellaista helposti kääntyvää mallia. Onneksi ei teilattu ketään. Illalla Ruoveden maalaismaisema näytti lämmössä parastaan ja ihmisen oli hyvä olla.
Niki omaa vuoroa odottamassa. Kuva: Jonna Härkönen
Lauantaina pääsin vääntämään koulua Nikillä. Aika haastavaa oli saada ratsu kulkemaan oikein päin ja käyttämään jalkojaan. Opettaja oli taas palannut tuolilleen uran viereen. Hullu. Melkein sai päähänsä, kun erehdyin vähän ulkopohkeella pyytämään lisää laukkaa juuri siinä kohdassa. Melko kipakoita potkuja, tamma.
Myöhemmin illalla Niki katseli karsinassa, että et ole nainen tosissas, taas??! Kamat päälle ja tällä kertaa esteiden kimppuun. Olin kysellyt muilta, miksi Niki ei aiemmin ole ollut meidän tunnilla esteillä. "Tädit ei pysy kyydissä". Ah. Todistetuksi tuli, onneksi olin laittanut turvaliivin. Lensin nimittäin aika makeasti, kun kovin innoissani hyppäsin, mutta poni ei. Ei sattunut, mutta Jonna oli kameran kanssa tarkkana, hieno kuva :-)! Pääsin juuri kehumaan, etten ollut varmaan kymmeneen vuoteen tippunut kunnolla. No nyt olen.
Boom! Kuva: Jonna Härkönen
Ai tipuit... Kuva: Jonna Härkönen
Sunnuntai-aamuna olo oli kyllä kuin jyrän alle jäänyt, sen verran ilmeisesti tärähti nelikymppisen kehossa. Mutta ei auta, selkään vaan. Leiri lopeteltiin vielä maastoesteillä, jossa alla oli onneksi omilla jaloillaan etenevä ja mielellään hyppäävä Vertti. Hienosti mentiin kaikki hurjat haudat ja muut radan esteet molemmista suunnista, ja Verttikin oli kehittynyt syksyyn verrattuna. Eikä kukaan edes tippunut, vähänkö me ollaan hyviä!!! Lounaan jälkeen olikin aika sanoa heipat hepoille ja leirikavereille, kiitos kaunis, ja nähdään ensi kerralla.
Jos kiinnostuit, niin Ruoveden Ratsutalli tarjoaa pikin vuotta erinomaisissa puitteissa ja kauniissa Ruhalan kartanon piirissä leirejä, tunteja ja tehotunteja mm. maastoesteillä. Kannattaa käydä testaamassa!
Uuu, hauta! Kuva: Jonna Härkönen
Vertti renkailla. Kuva: Jonna Härkönen
Missä seuraava este, missä? Kuva: Jonna Härkönen
Hieno ratsastusviikko ei kuitenkaan suinkaan loppunut leiriin, vaan huipentui heti seuraavan viikon torstaina, kun sain ratsastaa Allilla (Dranada) Pohtiksella helatorstaina helpon C:n
voittoon, prosentitkin hienot 66,67. Viime vuonna kisattiin samassa tapahtumassa sama rata - parannusta oli selkeästi, jee! Samalla viikolla voi siis vallan hyvin ensin keräillä itseään esteiden seasta housut täynnä hiekkaa ja sitten laukkailla nätisti kunniakierrosta ruusuke suitsissa, no problem :-).
Ilman "pikku säätöä" ei tuokaan kisailu muuten onnistunut! Iso kiitos kuuluu tietenkin Kaalille, joka lainasi ihanaa ja superosaavaa hevostaan ja varusteitaan; koutsi-Eevalle opetuksesta ja muusta kisasäädöstä ja Annalle mm. kisatakin lainasta ja ennenkaikkea hitaan hämäläisen kisa-ilmoittautumisen mahdollisestamisesta! Ihailen ja kiitän myös yli seitsemänkymppistä tätiäni, joka hoiti yksinään kaksosia aikaisesta aamusta pitkälle iltapäivään. Olin ollut juuri työreissulla edelliset päivät ja tuolla leirillä edeltävän viikonlopun, mies oli häipynyt kiipeilemään Ahvenanmaalle ja lapsia edellisillan hoitanut äitini Saarenmaalle. Eli muutama muuttuja ja mutka matkassa, mutta "If you never ever go then you’ll never ever know".
Alli+Tiina ja Kalle+"Jeanette"palkintojenjaossa. Kuva: Eeva Honkala
Tsekkaa myös Allin omistajan Kaalin Suomen Ravi- ja Ratsastus, jonka myymälän avajaisia vietettiin juuri. Kävinkin tuhlaamassa kisoista palkinnoksi saamani lahjakortin ja heitin tietenkin pojatkin ponin selkään ja kärryille pikku talutuskierrokselle :-).
